KOIRAN KANSSA HOTELLISSA | HAIKON KARTANO

Maanantai 11.6.2018 klo 20:29 - Erätuulia

*Kaupallinen yhteistyö / Sisältää mainoslinkkejä

 

Kuura kulkee mukana arjessa ja juhlassa kuin mikä tahansa perhekoira. Viikonloppu oli touhukas, sillä perjantaina Kuura oli mukana isosiskoni polttareissa, ja lauantaina lähdimme isännän kanssa Porvooseen Haikon kartanoon, jonne Kuura luonnollisesti tuli mukaan.

Meidät otettiin hotellissa iloisesti vastaan. Majoittauduimme kylpylähotellin puolelle, jossa koirahuoneet sijaitsivat alimmassa kerroksessa maantasolla. Hotelli Haikossa on koiria varten vain tietyt huoneet, mikä on suuri plussa. Joissakin hotelleissa koiran saa ottaa mihin tahansa huoneeseen, mikä ei ole järin mairittelevaa allergikkojen kannalta. Haikon kartanossa tämä asia oli huomioitu. Maantason huoneista oli myös lyhyt matka ulos koiraa kävelyttämään, itse asiassa ulko-ovi sattui olemaan ihan meidän huoneen vieressä - lyhyempi matka ulos kuin kotona, heh! Ulko-ovi vei hotellin takapihalle kartanopuistoon, josta jatkui polut ja lenkkeilymaastot talviseen merenrantaan.

Jotkut pitävät koiran kanssa matkustamista vaivalloisena, mutta Haikossa se ei todellakaan ollut sitä. Monet ihmiset jättävät viikonloppureissut tekemättä, koska heillä ei ole paikkaa, mihin koiran voisi viedä hoitoon. Minun mielestä koiran mukaan ottaminen on mainio vaihtoehto ja meidän perheessä myös ainoa sellainen. Aluksi jännitin, että Kuura alkaa vahtia hotellissa ja pahimmassa tapauksessa se pitää viedä autoon, mut tämä kauhuskenaario ei toteutunut, vaan Kuura rauhoittui huoneeseen hyvin. Se ei moittinut yhtään, vaikka välillä poistuimme huoneesta ja se jäi yksin. Liikehdintää koirahuonekäytävällä oli muutenkin tosi vähän, vaikka oli vilkas lauantai-ilta.

Sana "koirahuone" tuo ensimmäisenä mieleen koiralta haisevan, irtokarvaisen huoneen. Yllätyimme positiivisesti, sillä meidän huoneessa ei haissut koiralta yhtään - huoneen tuoksu oli neutraali. Kuurakin nuuhki lattianrajat vain kerran ja kotiutui sen jälkeen. Myöskään yhtäkään vieraan koiran karvaa en havainnut. Olin varautunut yöpymiseen ottamalla Kuuralle omat ruokakupit mukaan, mutta tämä oli turhaa - huoneessa oli nimittäin vakiovarustuksena koirankupit, jotka olisivat riittäneet isollekin koiralle. Lisäksi huoneessa oli koiraviltti, kaksi puruluuta sekä kakkapusseja, jotka omasta takaa olin unohtanut. Koirahuoneen päiväsiivous tapahtui ainoastaan asiakkaan pyynnöstä, mutta näin lyhyellä vierailulla sitä ei tarvittu. Olihan se lomaa vähän koirallekin, kun sai ikioman tervetuliasmakupalan, jota sai syödä sängyssä!

Ihmiset oli huomioitu coolerissa olevalla kuohuviinillä ja porvoolaisella Brunbergin suklaalla, joka suli suuhun. Isännän harmiksi Brunbergin myymälät olivat meidän Porvoon vierailumme aikana suljetut, eli meillä on ainakin yksi syy lähteä Porvooseen uudestaan!

Illalla täytyi tietysti testata kartanohotellin ravintola, joka oli niin hieno, että jopa minun piti laittaa haarukka vasempaan käteen tavanomaisen oikean sijaan. Söin neljän ruokalajin illallisen, jonka maanläheiset, suomalaiset maut sopivat täydellisesti metsästäjän suuhun. Fasaanimousse, pihlajanmarjageeli, vuohenjuusto, suppilovahverot, kuha, kyytönmaitouunijäätelö sekä korpihilla kruunasivat koko hienon viikonlopun. Ruoat tulivat nopeasti, vaikka ravintola oli aivan täynnä. Erityismaininnan ansaitsee tarjoilijoiden ja koko Haikon kartanon äärettömän ystävällinen henkilökunta - jopa kahvikoneella minulta tultiin kysymään, tarvitsenko apua. Kaikki olivat hymyssä suin, vaikka hotellin pyörittäminen on välillä kiireistä.

Sunnuntaina nukuimme sikeästi ja heräsimme vasta kellonsoittoon, vaikka tavanomaisesti Kuura herättää meidät vapaapäivinä aikaisin aamulla vinkumalla ulos. Kuura todella osasi ottaa rennosti, sillä pihaustakaan ei kuulunut ennen kuin valot sytytettiin. Tällä kertaa emme urheilleet tekemällä pitkiä lenkkejä, vaikka siihenkin olisi ollut optimaaliset mahdollisuudet. Teimme rentoja kävelyitä ja tutustuimme hotellin alueeseen. Minusta oli kiva, että koiraa pääsi pissattamaan suoraan luontoon, sillä siihen on kotonakin totuttu. Koiran jätöksiä ei tarvinnut kantaa kilometritolkulla, vaan sopivia roskiksia löytyi vähän väliä. Koira on vähään tyytyväinen, mutta piristyy vaihtelusta siinä missä ihminenkin. Kuura nautti, kun pääsi nuuhkimaan erilaisia hajuja ja muutenkin erilaiset lenkkipolut virkistävät ankeiden mahavaivojen ja hammasleikkauksen jälkeen.

Tammikuinen miniloma Haikon kartanossa oli onnistunut. Hotellimiljöö oli kaunis ja ylellinen. Voin vain kuvitella, kuinka kaunis paikka se on kesällä, kun hotellialuetta ympäröivä luonto antaa parastaan. Haikon kartano vaikutti paikalta, jossa tekemistä riittäisi pidempäänkin reissuun, koiran kanssa tai ilman.

Kaiken kaikkiaan Porvoossa vierailu ja yöpyminen Haikon koirahuoneessa oli rentouttava irtiotto arjesta, eikä koiran mukana oleminen rassannut meitä ihmisiä, sillä sekä koirahuoneen sijainti hotellissa, huoneen varustus sekä mahtavat ulkoilupuitteet olivat reissaavan koiranomistajan unelma. Mikä parasta, koira ei stressaantunut reissusta yhtään, vaikka se oli ensimmäistä kertaa hotellissa.

Saatiin siis koko porukka nauttia pienestä luksuksesta, jonka Haikon kartano meille tarjosi. Jos pohdit esimerkiksi viikonloppureissua ja kanssamatkustajiisi kuuluu nelijalkainen ystävä, tämä on lämmin suositus sinulle.

EVE

 

Hotelli Haikon kartanon koirahuoneisiin sekä muihin huoneisiin pääset tutustumaan täällä (klik).

 

*Yöpyminen Hotelli Haikon kartanossa saatu veloituksetta

Kommentoi kirjoitusta.

KUN KOIRA KARKASI

Maanantai 11.6.2018 klo 20:22 - Erätuulia

Vaikka kaikessa toiminnassamme pyrimme järkkymättömään huolellisuuteen, aina emme pääse tavoitteeseemme. Kuura on karannut minulta hallitsemattomiin kolme kertaa. Kaikki karkailut ovat tapahtuneet taajamassa, vaikka kuvat ovatkin jouluiselta metsäretkeltämme. Tässä tapaukset tarinoin:
 

Pelastava mäyräkoiramies 2010

Kuura tuli meille vuonna 2010 ja kun se oli vielä suhteellisen nuori koira, se pääsi livistämään minulta. En muista tarkalleen, miten kaikki tapahtui, muistan vain sen, että juoksin tietä pitkin koiran perässä kieli poskella ja pelkäsin kuollakseni, että pentu jää auton alle. Muistan edelleen elävästi parin sadan metrin päässä miehen kävelevän sileäkarvaisen kääpiömäyräkoiran kanssa ja Kuuran painavan pää viidentenä jalkana heitä kohti. Kun Kuura oli heidän kohdalla, huusin keuhkoni tyhjäksi "OTA KOIRAA PANNASTA KIINNI!" Onneksi tämä mies oli koiraihmisiä ja otti heti Kuuran kiinni. Minä kiittelin häntä itkien ja kannoin Kuuran sylissä kotiin.

 

 

Rapatessa roiskuu 2015

Vuosien aikana Kuura oppi kaikenlaista pientä, esimerkiksi tulemaan ja menemään ulkotarhasta tupaan ilman hihnaa. Olimme Kuuran kanssa metsässä ja rämmimme sammalikossa monta tuntia veden tullessa taivaalta suorana alas. Kotiin päästyämme otin koiran sisälle kuivattelemaan ja rupesin katselemaan itselleni kuivia vaatteita, sillä minun oli määrä mennä iltavuoroon.


Muistan, että vaihtovaatteita olin varannut mukaani niukasti, sillä vesisade alkoi vasta meidän ollessa metsässä. Sain kuivat vaatteet päälleni, kun lainasin äidiltä paitaa. Oikaisin koipeni sohvalle. Havahduin siihen, että kello oli mennyt nopeasti eteenpäin ja minun oli aika lähteä töihin. Totuttuun tapaan päästin Kuuran ulos, ja sen piti mennä omaan tarhaan. Jostain syystä Kuuraa ei tällä kertaa huvittanutkaan totella, vaan se lähti nuuhkimaan tienvierustaa. Yritin komentaa Kuuraa takaisin ja kun lähdin kävelemään Kuuran perään, se ampaisi komeaan laukkaan.

 

 

Taloamme vastapäätä oli naapuruston jalkapallokentäksi suunniteltu nurmialue, jonka puutarhanhoidollinen huolto oli jo pitkään ollut retuperällä. Heinikko oli todella liukas vesisateen vuoksi. Hölkkäsin Kuuran perässä kohti kentän takana olevaa rivitaloaluetta. Kuura paineli suorilta ihmisten pihoihin ja minä perässä, tietenkin. Ylitettyäni tarpeeksi monta kukkapenkkiä sun muuta puutarhatonttua sain ajettua Kuuran sumppuun, reunimmaisen rivitaloasunnon takapihalle, joka oli aidoin rajattu. 


Puhekieleni väri ja anti, koko kirosanojen kirjo lävähti taivaille hieman korotetusti, kun sätin Kuuraa tästä epämiellyttävästä tempusta. Tunsin silmät selässäni ja kun kännyin katsomaan, takanani oli pienenpieni mummeli terassinoven raossa. Hävetti, että vanhat ihmiset joutuvat kuulemaan kiroamistani ja vielä omalla pihamaallaan. Pyysin anteeksi ja selitin tilanteen. Mummeli ei ollut moksiskaan ja kyseli, onko naapurin kissoja näkynyt. En ollut nähnyt. Hemmetti soikoon, nyt alkoi jo tosissaan olla kiire töihin!

 

 

Nopea kävelyni alkoi muodostua pikkuhiljaa hölkäksi jalkojen noustessa vuorotahtiin yhä korkeammalle ja juoksuksi jalkojen saavuttaessa sekunnin sadasosan kestävän, yhtäaikaisen ilmassa olon. Juoksin kentän poikki Kuuran kanssa, kunnes sileäpohjainen Adidakseni petti lentäen jalastani kuin lusikka nurkkaan. Myös ainoa maan kamaralla ollut tukijalkani petti, ja liukastuin lentäen komeassa kaaressa kurapaskaiseen nurmikkoon selälleni oman ranteeni päälle. Ranne vääntyi ja moniongelmainen selkäni kavahti kivusta. Makasin nurmikolla selälläni ja tunsin, kuinka mätä, suonhajuinen lieju imeytyi pikkuhiljaa vaatteisiini.

Vein äkkiä Kuuran tarhaan ja huusin äidille, että "nyt nopeasti jotkut vaatteet, mä myöhästyn töistä!" Lopputulema oli se, että uutta paitaa ei jostain syystä saatu ja jouduin mennä töihin ojalta haisevassa topissa, sinapinvärisissä villasukissa sekä mumma vainaan toppahousuissa.

 

 

 Tapaus Mynämäki 2017

Hermot olivat täysin riekaleina, kun etsimme isännän kanssa Mynämäeltä juhannusaattona ruokakauppaa, joka vielä olisi auki. S-marketin parkkipaikalla Kuura pääsi livahtamaan hyppysistämme luvatta. Onneksi isäntä oli nopea ja juoksi Kuuran kiinni (en ollut ikinä nähnyt, että joku saa juosten suomenpystykorvan kiinni, näköjään sekin on mahdollista). Tilanne kesti muutaman sekunnin, mutta siinä ajassa olin täysin varma, että lomarahani tulisivat menemään auton alle jääneen, ruhjoutuneen koiran ruumiin tuhkauspalveluun. Kuuran tempauksesta vihaisena annoin Kuuralle opetuksen aiheuttamalla vähäistä suurempaa kipua sen niskanahkaan. Hetken kuluttua löyhäsin otetta, laitoimme Kuuran autoon ja jatkoimme matkaa mökille.

Selvisimme tapahtuneesta säikähdyksellä. Kuura muistaa saaneensa opetuksen sen verran hyvin, että on nykyään lähes välittömästi kytkettävissä silloin, kun se on näköetäisyydellä. Loppu hyvin, kaikki hyvin!

 

 

Onko sinulta päässyt joskus koira karkuun?

 

 

EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

TAVOITTEET VUODELLE 2018

Maanantai 11.6.2018 klo 20:21 - Erätuulia

Yleensä tavoitteeni uudelle vuodelle ovat liittyneet jollain tapaa urheiluun, mutta tänä vuonna urheilutavoitteiden lisäksi pohdin metsästys- ja koiraharrastukseeni liittyviä tavoitteita. Uuden vuoden kunniaksi tavoitteideni väleissä on muutamia kuvia viime vuodelta.

Tavoitteeni vuodelle 2018 ovat:


1. Päästä metsästysseuran jäseneksi

Harrastuksen kannalta olisi lottovoitto päästä osaksi metsästysseuraa. Sopiva seura on jo tiedossa, peukut pystyyn, että minut huolitaan porukkaan mukaan. 

2. Päivittää toiminimi

Minulla on liikunta-alaan liittyvä toiminimi, jonka muuttamista olen miettinyt jo pitkään. Toiminimeni tulee muuttumaan tänä vuonna ja uusi liiketoimeni tulee liittymään läheisesti luontoon ja tulevaisuudessa toivottavasti myös koiriin. Yksityiskohdista kuulette sitten, kun asia tulee ajankohtaiseksi.
 

3. Ampua karhumerkki

Kokemukseni kiväärillä ampumisesta on lähes olematon, mutta tänä vuonna aion suorittaa karhumerkin ja kaikki tarvittavat toimenpiteet siinä onnistuakseni.
4. Päästä sorsa- ja kyyhkyjahtiin

Viime vuonna minulla ei ollut mahdollisuutta päästä mukaan metsästyskauden aloitukseen, mutta tänä vuonna otetaan vahinko takaisin!
5. Teettää Kuuralla viimeiset pennut

Tässä tavoitteessa on vielä monta liikkuvaa osasta ja kaikkea ei ole lyöty lukkoon asianosaisten kanssa, mutta tästä on paljon puhuttu ja pidän tätä realistisena tavoitteena tulevalle vuodelle. Tottakai haaveilisin tämän toteutuessa yhden pennun pitämisestä, mutta se vaatisi suuria elämäntilanteellisia muutoksia. Katsotaan, mitä tapahtuu!

Näiden tavoitteiden lisäksi tottakai haluaisin rakentaa oman loukun, ampua Kuuralle linnun, pyytää supikoiria ja vaikka mitä. En malta odottaa, mitä kaikkea vuosi tuokaan tullessaan.

Hyvää uutta vuotta 2018 kaikille Erätuulian lukijoille ja myös niille, joita ei voisi vähempää kiinnostaa! Toivottavasti olette matkassa mukana vielä tänäkin vuonna!


EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

KETUNPOIKA SAIRASTAA

Maanantai 11.6.2018 klo 20:20 - Erätuulia

Eräänä iltana Ketunpojan naama on turvonnut kuin litrainen pullataikina. "Kipulääke kerran päivässä viiden päivän ajan.. Ja mä määrään varmuuden vuoksi vielä Tramalia, jota voi antaa, jos koira on oikein alakuloinen", sanoo eläinlääkäri. Hyvä. Me selvitään tästä. Jos et ole kärryillä, lue ensin tämä.

Seuraavana aamuna Ketunpoika on niin nälkäinen paastottuaan kokonaisen vuorokauden, että jopa liotetut paskanavut uppoavat tuulensuojaan. Lihapullaan piilotettu kipulääke katoaa alta aikayksikön - oli muuten ensimmäinen kerta, kun ostan kotiini eineslihapullia. Lähden hyvillä mielin ansioon ja päätän, että haen Tramal-lääkkeen työpaikkani vieressä olevasta apteekista.

Ruokatunnilla harpon apteekkiin yrittäen väistellä taivaalta vihmovia vesipisaroita. Täpötäyden apteekin taulussa loistaa numero, 74 ja kädessäni minulla on lappu, jossa lukee numero 84. "Kymmenen asiakasta ennen minua", ajattelen, "tämä menee nopeasti, kun palvelupisteitä on näin monta".

Puolen tunnin seisomisen ja numerotaulun tuijottamisen jälkeen tulee vuoroni, ja ojennan apteekintädille ajokortin. "Joo, hetki pieni." Hän lähtee ajokorttini kanssa jonnekin ja tulee pian takaisin. "Ei täällä ole mitään reseptiä", kunnes tajuan, että olen saanut paperisen reseptin, joka jäi jonnekin sen eläinlääkäristä saamani, tuumaa vahvan paperinipun väliin olohuoneen pöydälle. Ruokatunti on käytännössä kulunut ja käteen jää vain taiteltu jonotuslappu numerolle 84.

"Ehkä se koira ei ole kovin kipeä ja Tramalia ei tarvita", ajattelen toiveikkaana, kun yritän edetä työpäivän päätteeksi mahdollisimman nopeasti pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaudelle ei ilmeisesti pystytä tekemään mitään. Avaan kotioven, ja vastassa minua on maailman surullisin Ketunpoika, jonka suu on kääntynyt niin väärään, että suupielet laahaavat maata. Otan reseptin ja lähden tarpomaan apteekkiin pitkin jäistä pihatietä, jonka liukkaus ei ollut muuttunut viidessä minuutissa yhtään enempää siedettäväksi.
"Mahtavia nämä sivukylän apteekit, vain kaksi asiakasta!" Vuoroni tulee melko nopeasti, mutta apteekintädillä on muuta tekemistä, sillä sivukylän apteekin lääketilauksen piti tulla aamulla, mutta se tuleekin juuri nyt, kun on minun vuoroni. Apteekintäti tulee takaisin puhistellen, ja minä voin ojentaa hänelle respetin, kunnes kuuluu: "Aaanneeee! Täältä se lääkäri kun vaan soittelee." Apteekintäti joutuu lähteä puhelimeen, minkä jälkeen viereinen palvelupiste tunaroi numerotaulun kanssa siten, että tauluun lävähtää numeron 159 sijasta 160, minkä seurauksena mies jonotusnumero 160 kädessään tulee selkäni taakse hönkimään siinä käsityksessä, että taivaalta tipahti uusi palvelupiste. Apteekintäti tulee takaisin ja sanoo miehelle, että teidän vuoro on vasta seuraavana, että numerotaulu on yhden edellä.

"Eläinlääkäri on määrännyt tällaisen määrän lääkkeitä, että meillä ei ole valmista pakkausta, vaan tämä pitää jakaa." Apteekintäti joutuu laskea kolmesti, ennen kuin saa lyötyä lääkkeille oikean hinnan. "Pahoittelut, että kesti." Päästän ilmoille fraasin "kiitos ja mukavaa joulunodotusta", jota olen hokenut viime päivät kyllästymiseen asti.

Tarvon vastatuulessa ja yritän pysyä pystyssä pihatiellä, jonka liukkaus.. Äh, tiedätte kyllä! Avaan kotioven ja tajuan, että Ketunpoika ei ole juonut vettä pisaraakaan. Ketunpoika ei juo, koska Ketunpojan suussa tuntuu oudolta. "JOS ET JUO, SINUSTA TULEE RUTIKUIVA JA SINUN SUONEEN JOUDUTAAN LAITTAA PIIKILLÄ VETTÄ!" mutta Ketunpoika ei välitä. Ketunpojalla on nyt outo tuntemus suussa.

Sekoitan lihahyytelöä veteen, ja yhtäkkiä Ketunpojan suussa ei tunnukaan enää yhtään oudolle. Huijaan Ketunpojan myös ottamaan Tramalin, että se saisi hyvin unta. Kaadumme sänkyyn. Sekunnin päästä säpsähdän hereille unesta, jossa unohdan vilkaista risteyksessä oikealle, ja auto ajaa suoraan päälleni. Nukahdan uudestaan.
Unen lomasta kuulen ulinaa. Alitajunnassani käsitän, että koira uikuttaa ulko-ovella. Raotan silmäluomeani, ja kellotaulussa loistaa 2:28. Nyt on Ketunpojalla hätä - nimittäin paskahätä.

Vedän kollarit ja villasukat jalkaan sekä takin niskaani ja lähden yön selkään viemään Ketunpoikaa kävelylle. Ketunpojalla on maha sekaisin, ja ripulit tulevat aika nopeasti. Sen jälkeen saamme nukuttua taas hetken. Isäntä lähtee töihin aamukuudeksi autuaan tietämättömänä tästä kaikesta, mitä yöllä tapahtui. Ulko-ovi lävähtää kiinni. Minun tarvitsee mennä vasta kahdeksaksi - ihanaa, saan vielä hetken torkahtaa - kunnes viukutus jälleen alkaa.

"Miksei se ruikkutauti tule koskaan päiväsaikaan!" ajattelen samalla, kun Ketunpoika saa helpotusta vatsanväänteisiin. Täällä on takuuvarmasti vetelät lattialla, kun tulen töistä kotiin. Siitä syystä joudun pyytää hattu kourassa lupaa poistua sekunniksi kesken työpäivän. Sairastaahan Ketunpoikani.

Illalla Ketunpoika kuskaa pehmo-oravaa ja haastaa minua leikkimään. Ketunpoika ei ole enää yhtään alakuloinen ja mahavaivakin on muisto vain. Ketunpoika ei saa enää Tramalia. Ketunpoika saa vain veteen sekoitettua lihahyytelöä ja kipulääkkeen, vielä tänään ja huomenna. Kyllä me tästä selvitään.



EVE
 

Kommentoi kirjoitusta.

(HAMMAS)RIVIT HARVENEVAT

Maanantai 11.6.2018 klo 20:19 - Erätuulia

Tänään Kuuralla oli rankka päivä. Vein sen Evidensiaan haljenneen hampaan poistoa varten. Kuura jännittää eläinlääkäriä niin paljon, että se tärisee jo kotona. En käsitä, miten se aistii tulevan eläinlääkärikäynnin, mutta näin se vain on. Jännityksen takia ei nukutusainekaan meinannut lähteä vaikuttamaan, ja Kuuralle jouduttiin pistämään sitä vähän extrasti. Viimeisillä voimillaan Kuura yritti pysyä pystyssä, vaikka jalat lähtivät sivuille kuin vastasyntyneellä hirvenvasalla. Viimein Kuura löi päänsä tyynyyn. Kun hoitaja tuli hakemaan sitä, se tokeni taas ja yritti hädissään rimpuilla hoitajan sylistä pois. "Äiti, älä jätä!" ja niin hoitaja kantoi Kuuran toimenpidehuoneeseen.

Puolentoista tunnin kuluttua eläinlääkäri soitti, että Kuura nukahti hyvin, mutta hampaanpoisto oli erittäin isotöinen, sillä juuret ulottuivat syvälle ja olivat todella lähellä toisia hampaita. Bonuksena vielä alarivistäkin oli löytynyt märkivä hammas, jota en itse ollut huomannut säännöllisistä suutarkastuksista huolimatta, joten se poistettiin samaan syssyyn. Myös hammaskivi raaputeltiin pois ja kynnet lyhennettiin siisteiksi.
Vaikka toimenpide oli työläs, kaikki meni muuten hyvin. Nyt Kuura makaa minun ja isännän jalkojen juurissa viltillä ja yrittää huilien välissä aina toeta ja jos minä nousen, Kuurakin yrittää nousta, etten minä taas vaan jätä sitä.

Kun torstaina illalla havaitsin, että hampaan ien näyttää huonolta, yritin tietysti heti perjantaiksi saada koiralle aikaa eläinlääkärille. Monet kysyivät, että miksi vien kalliille yksityiselle, kun kotipaikallani on hyvä kunnallinenkin eläinlääkäri. Olin jo sopinut ajan Evidensiaan maanantaiksi ja saanut ruikutettua Kuuralle kipulääkkeet, että se pärjää viikonlopun yli. Päätin kumminkin soittaa vielä kunnalliselle eläinlääkärille, että olisikohan siltikin mahdollista päästä jo perjantaina vastaanotolle. Kun kerroin, että Kuuran ien on vihreä ja saattaa olla mätinyt, eläinlääkäri huudahti puhelimeen: "Herranjestas!" ollen sitä mieltä, että Kuuran on saatava antibiootit, että mätää ientä ei voi ommella.
Päätin vielä soittaa Evidensian eläinlääkärille, että pitääkö tämä äsken kuulemani paikkansa (mainitsematta soittoa toiselle eläinlääkärille). Sieltä kuitenkin sanottiin ystävällisesti, että tarvetta antibiooteille ei ole (vielä kun kuvasin, että Kuura on eloisa ja energinen hampaasta huolimatta) ja että hampaanpoistolla poistuu myös ongelma. Tänään selvisi verikokeiden perusteella, että tulehdusarvot eivät ole koholla eikä antibioottien tarvetta ole edelleenkään, ainakaan tässä vaiheessa. Toivottavasti paraneminen sujuu hyvin, ettei tarvetta antibiooteille myöskään tule. Toisin sanoen, etukäteen määrätyt antibiootit olisivat olleet aivan turhat.

Tästä opin sen, että kuuntelen ainoastaan yhtä lääkäriä. Kunnalliselle eläinlääkärille soitto ei aiheuttanut minulle mitään muuta kun lisää stressiä, kun muutenkin huoli oli jo Kuuran takia kova. Ymmärrän, että ammattilaisilla on näkemyseroja. Silloin vain täytyy valita se, ketä kuuntelee. 

Tämä ei ole maksettu mainos, vaan sanon sydämeni pohjasta, että tästä eteenkinpäin vien koirani vain ja ainoastaan Evidensialle. Ihan sama, kuka lääkäri tai hoitaja on paikalla, voin aina luottaa siihen, että koira on ammattilaisten käsissä. Kukaan ei huuda "herranjestas!" vaikka koiralla olisi pää kainalossa.

Tämä oli ensimmäinen kerta Kuuran lähes 8-vuotisessa elämässä, kun on tarvinnut eläinlääkärin palveluja muutoin kuin rutiinitarkastuksien muodossa. Nyt on Kuuralla purukalusto kunnossa. Valitettavasti toipumisen takia joulunpyhille suunnitellut metsästyspäivät peruuntuvat, sillä koiraa ei saa päästää kymmeneen päivään irti. Pääasia kuitenkin on, että koiralle kipua aiheuttavat, huonot hampaat on poistettu. Kaikesta huolimatta, odotamme joulua innolla.

EVE




Kommentoi kirjoitusta.

KOIRAMESSUT 2017

Maanantai 11.6.2018 klo 20:17 - Erätuulia

Viikonloppu vierähti Helsingin Koiramessuilla näyttelykehiä kierrellen ja valokuvaten. Kyllähän sitten oli väkeä, kuinka moni teistä oli paikalla?

Katsoin lauantaina ja sunnuntaina lähes kokonaisuudessaan suomenpystykorvat sekä bouvierit, sillä ystäväni oli näyttämässä bouvieria, joka oli minulle itselleni tätä ennen täysin vieras rotu. Rodun edustajat osoittautuivat erittäin mukaviksi ja luttanoiksi jättikoiriksi. Maarit on hullu koiranainen ja tietää näyttelymaailmasta muun muassa kaiken, joten minä vain yritin pysytellä hänen vauhdissaan mukana. Välillä kävimme moikkaamassa myös hullua koiramiestä, isääni, joka oli kolmena päivänä tuomaripöydän takana muissa kehissä. Niin, ja Maaritin näyttämä bouvier Mörrimöykyn Aragorn oli rotunsa paras ja paras uros 1 lauantaina Nordic Winnerissä, eli ei mikään turha reissu!
Suomenpystykorvien punaiset turkit suorastaan säihkyivät vaaleansinistä kokolattiamattoa vasten. Kaikki tepsuttivat niin hienosti näyttelyhihnoissaan. Osa vähän nyki, haukahteli ja välillä vähän ärähtikin, mutta se kuuluu luonnollisena osana asiaan. Pääasiassa kaikki pystärit käyttäytyivät todella hyvin ja niiden hyvin hoidettuja turkkeja oli kiva katsella. Mieltä lämmitti erityisesti se, että Kuuran jälkeläinen pärjäsi hyvin.
Istuessani perseen puuduttavalla puupenkillä siinsin ajatuksissani aikaan, jolloin kiersin Kuuran kanssa innokkaasti näyttelyitä. Vuonna 2011 joka torstai räjäytin viinipunaisen Renaultini käyntiin ammattikoulun pihalla ja kurvasin kotiin syömään kuorineen keitettyjä, multaisia perunoita. Iskä otti pienet päiväunet, mikä ei kyllä juurikaan ole hänen tapaistaan. Sen jälkeen ajelimme Haapakoskelle näyttelyharkkoihin, johon osallistui metsästyskoiria.
Kuura ei pitänyt näyttelyharkoista. Se oli ainoa niistä kaikista koirista, joka veti, veti ja veti suu vaahdossa, vaikka sillä oli kuristuspanta. Se rähjäsi aina muille koirille ja kun komensin, se rähjäsi myös minulle. Minä olin aina koiraa ojentamassa kehän laidalla kurapaskassa polvillani, kun muut treenasivat hienosti. Kuura oli etenkin nuorena luonteeltaan haastava koira ja olen tehnyt ison työn, että se on tällä hetkellä kaikkien rakastama Kuura-koira. Edelleen sitä työtä varmasti olisi jonnin verran.
En tiedä, mikä niissä treeneissä pänni, mutta itse näyttelyissä se käyttäytyi aina kuin unelma, eikä piitannut toisista koirista mitään. Kehässä se liikkui sulavasti ja rauhallisesti. Saimme Kuuralle yhden Sertin ja sillä kerralla se oli rotunsa paras eli ROP. Kuuran käytös oli moitteetonta, mutta kaikkien tuomareiden silmää se ei miellyttänyt aavistuksen turhan pitkän "lehmänselkänsä" ja pari milliä liian pitkän kuononsa kanssa, joten tarpeeksi monta erittäin hyvää eli EH:ta saatuamme kiinnostukseni näyttelyihin lopahti. Siitä lähtien olemme keskittyneet metsissä samoiluihin. Kuuralla on teetetty kolmet pennut, joista kahdet kennelnimen alla, joten siltä kantilta on ollut hyvä, että emällä on yksi Sert plakkarissa.
Minusta kaikessa elämässä käyttöarvo on tärkeämpi kuin näyttöarvo ja sama pätee suomenpystykorviin. Yhtä kaikki, mitä monipuolisemmin koiran kanssa jaksaa harrastaa, sen enemmän koiraharrastus antaa. Siitä syystä harkitsen vakaasti osallistuvani Kuuran kanssa kevättalvella veteraaninäyttelyyn, kunhan koirani (joka muistuttaa tällä hetkellä oravaa), kasvattaa kunnon turkin. Sitä varten ostin muun muassa uutta lisäravinnetta messuilta sekä uuden harjan poistokorista (vanha karsta oli epämiellyttävä koiralle).

Minua ei varsinaisesti kiinnosta terveisiä ajella, joten kyllä jos tässä johonkin näyttelyihin vielä vanhan leidin kanssa lähdetään, tulosta  sieltä mennään hakemaan, ei kokemusta. Mikäli tulos ei ole toivottu, todennäköisesti pysyn jatkossakin paremmalla puolen kameraa.

Onnittelut kaikille, jotka pärjäsivät näyttelyissä!

PS. Jos bongasit minut kuvaamassa koiraasi, oli se todennäköisesti hyvässä kuvakulmassa minusta katsottuna tai ihan muuten vain hyvännäköinen. Kuvia voi pyytää minulta kuuraeveliina@gmail.com.

EVE
 

Kommentoi kirjoitusta.

KOIRAN RUOKINTA | RASVANAPUA VAI PASKANAPUA?

Maanantai 11.6.2018 klo 20:14 - Erätuulia

Käydään heti otsikon kimppuun. Ruotsissa ollessamme huomasin, että minun koiralle syöttämäni navut olivat yhtä tyhjän kanssa. Tavallisissa kaupan kanariisinavuissa ei ollut tarpeeksi energiaa koiralle niin kuluttavalla reissulla (vaikka niitä oli kokoajan tarjolla). Onneksi Johannalla oli energiapitoisia rasvanapuja, joita Kuurakin sai ja johan alkoi jalka nousta.

 

Intohimoisena urheilijana ja salitreenaajana tiedän, mikä on palautusjuoman merkitys harjoituksen jälkeen. En siis yllättynyt, kun kuulin, että koirillekin on olemassa "palkkaria" (ja oli kuulemma pirun kallista, sanoi iskä). Jauhe oli käytännössä lihaksia täyttävää hiilihydraattia, jota sekoitin koiran vesikuppiin, joten koira joi sen ikään kuin veden samalla saaden täydentäviä ravintoaineita.

 

 

Johanna kehotti Ruotsissa ottamaan aina napuja taskut täyteen. Kuura söi kanariisinapuja mielellään, mutta kun Reija-koira tuli luokseni herkkupalan toivossa, ja saikin vain kuivan navun, ei se suostunut katsomaan enää päällenikään. Kulinaristi-Reijan makunystyrät ovat niin äärimmilleen kehittyneet, ettei se pitänyt minun napujani minään, eikä minulla sattunut olemaan hanhenmaksapalleroita taskussa (yleensä on, en ymmärrä, miten olivat sillä kertaa päässeet unohtumaan). Energiapitoiset rasvanavut sen sijaan kelpasivat. Siitä keksimme minun navuilleni nimityksen "paskanapu", josta väännettiin vitsiä koko loppureissu.

 

Meillä Kuuran kanssa on tänä syksynä varsinaisia metsästyspäiviä ollut vasta 11, sillä en kuulu vielä mihinkään seuraan ja metsästysmaille on minulla matkaa 5 tuntia/sivu. Tosin muuta metsässä vietettyä aikaa on liki 50 tuntia. Ensi kaudelle aion kuitenkin hankkia itsekin säkillisen rasvanapua, kun on saatu yhteinen harrastus polkaistua kunnolla käyntiin.

 

 

Meillä kotona ovat koirat kautta aikain syöneet ihmisiltä jääneet ruuantähteet sekä napuja. Nykyään koiralle sopivia tähteitä jää vähän, joskus saattaa joku kinkkupaketin perä kuivahtaa koiralle sopivaksi. Kuura syö siis pääasiassa napuja höystettynä erilaisilla jutuilla. Jokaiseen napuannokseen tulee loraus lohiöljyä ja näin karvanlähtöaikaan myös yksi tabletti biotiinia. 


Joka toinen päivä sekoitan annokseen porkkanaraastetta ja joskus myös kaupan lihahyytelöä. Aamuisin ja iltapäivisn koira saa purutikun ja illalla ison ruoan, eli käytännössä koira syö kerran päivässä kunnolla. Tähänkin on olemassa kaksi koulukuntaa, toiset tykkäävät antaa ruoan kaksi kertaa päivässä. Välillä koira saa aitoja luita sekä lihaa. Sianluu ei jäisenä kelvannut meidän neitille, vaan se piti sulattaa mikrossa. Metson varpaat sen sijaan menivät ihan jäisinäkin! Kuura täyttää kohta 8, mutta pursuaa energiaa. Siitä tiedän, että ruokavalio on koirallani hyvä.

 

Tällä hetkellä meillä on 12 kilon säkki Pure natural Senior -napua, jonka (yllätysyllätys) sain Johannalta ja Mikalta. Napu vaikuttaa laadukkaalta ja maistuu Kuuralle mainiosti.

 

Olisi kiinnostava tietää, miten teillä ruokitaan koiria? Ovatko ne pikkukulinaristeja vai suursyömäreitä? Millä pienillä vinkeillä monipuolistatte koiran ruokavaliota?

 

Mukavaa sunnuntaipäivää!

 

 

EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

SUOMENPYSTYKORVA, ULKO- VAI SISÄKOIRA? | PLUSSAT JA MIINUKSET

Maanantai 11.6.2018 klo 20:13 - Erätuulia

Olen opettanut Kuuran sisäkoiraksi 7-vuotiaana onnistuen siinä hyvin. Muutaman viikon taistelun jälkeen lopputulema on se, että täällä kotikaksiossa meillä sujuu kaikki mainiosti. Kuura on kuitenkin kaikista aikaisemmista pystykorvistamme ainoaa laatuaan, joka on näin hyvin viihtynyt ihmisten seurassa. Se on erittäin huomionkipeä ja seurallinen. Suomenpystykorva on usein itsenäinen ja viihtyy omissa oloissaan, mutta tämä tyttö seuraa äitiä ja juippia joka paikkaan. Niinpä tällainen koira oli helppo opettaa sisäkoiraksi.

Suomenpystykorva on kautta historian ollut metsästyskaveri, joka vahtii häkissä tuvan nurkalla. Tässä ei ole mitään väärää, pystykorva soveltuu vallan mainiosti ulkoelämään, olen jopa aina pitänyt suomenpystykorvaa pihakoirana. Mielestäni on kuitenkin vanhanaikainen ajattelutapa, että metsästyskoirat vain unohdetaan häkin perälle vaille hoivaa ja huolenpitoa ja ne otetaan "käyttöön" vain silloin, kun niitä tarvitaan. Toivon, että sellainen tyyli olisi jäänyt kauas historiaan, mutta tiedostan, että jossakin tällaista yhä tapahtuu.
 

Jos koiraa olisi mahdollista pitää ulkotarhassa, se helpottaisi omaa arkea paljon. Optimitilanne olisi omalla kohdallani se, että koira asustelisi sisällä, mutta sillä olisi yhden oven takana aidattu alue ulkona, jossa käydä tarpeillaan ja juoksennella. Koiralla olisi myös tarha, jossa se tarvittaessa voisi viettää yönsä, jos vaikka isäntäväellä menisi myöhään. Nykyään tilanne on se, että yökylään ei voi jäädä, ellei koira voi tulla yökylään myös. Syömisasioiden kanssa koira pärjää, mutta ei pissa-asioiden. Haaveilen omakotitalosta, ja jonain päivänä myös tämä ajatuksissani oleva optimitila on mahdollinen myös meille.

Suomenpystykorva ei siis välttämättä ole pelkästään pihakoira. Molemmissa järjestelyissä on hyvät ja huonot puolensa:

PYSTYKORVA SISÄKOIRANA PLUSSAT

+ Koirasta on helpompi havaita, jos sillä on terveysongelmia.
+ Koira patistaa sinut lenkille heti, kun saat silmäsi auki.
+ Voit pitää lämmitystä pienemmällä, kun sängyssä on ylimääräinen lämpöpatteri.
+ Keittiön lattiaa ei tarvitse koskaan putsata itse.
+ Koira saa seuraa useammin sitä kaivatessaan.

PYSTYKORVA SISÄKOIRANA MIINUKSET

- Koiran likaantuminen harmittaa ohuesti, varsinkin, jos joka päivä sataa.
-  Ihmisten ilmoilla täytyy pussittaa pökäleet (kerran luin lehdestä, että joku keräsi jopa koiransa virtsat. Älä kysy, miten, mutta siihen mä en lähäre).
- Karvanlähtöaika saa sinutkin kaljuuntumaan.
- Syödessäsi selkäsi takana on aina kerjäläinen.
- Elämäsi on yhtä tassunpesua.
- Sohvaperunaistumisen vaara on mahdollinen.
 

Perunaistuminen käynnissä


PYSTYKORVA ULKOKOIRANA PLUSSAT

+ Ei tarvitse murehtia kynsienleikkuusta, kun koira kaivaa kyntensä lyhyiksi.
+ Epämääräinen porukka pysyy kaukana pihapiiristä.
+ Häkkiin eksyvät tuholaiseläimet kokevat kohtalonsa.
+ Koti pysyy siistimpänä.
+ Narttukoiran juoksuaika ei näy millään tavalla valkoisessa sohvassasi.
+ Voit liikkua itse vapaammin.
+ Sinun ei tarvitse herätä yöllä siihen, että peittosi on koiran oksennuksessa.

PYSTYKORVA ULKOKOIRANA MIINUKSET

- Viiman vihmoessa tulet miettineeksi, mitenkähän koira pärjää (koira pärjää aina, jos on suojaa).
- Alat inhota uudenvuoden raketteja koirasi puolesta.
- Postilaatikkoosi saattaa ilmestyä nimetön lappu, jossa lukee: "Olemme naapurustossa väsyneet koiranne ainaiseen räkötämiseen".
- Syksyn tullessa mielikuvituksesi loppuu, että kuinka hiiskatin kauas siilet täytyy pihapiiristä kuljettaa.
- Jos päätät ottaa uroskoiran pitkästä aikaa sisälle, se todennäköisesti kusee lähimpään seinään.

Onko teidän pystykorva tai jokin muu koira sisällä vai ulkona? Keksitkö lisää plussia tai miinuksia listoihin?

Tämän myötä hyvää viikonloppua kaikille!


EVE
 

Kommentoi kirjoitusta.

REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 3

Maanantai 11.6.2018 klo 20:11 - Erätuulia

Tätä tekstiä kirjoittelen kotona, eteläsuomalaisessa kaksiossamme valkoisella nahkasohvalla. Lokakuu on kääntynyt marraskuuksi, lintujahdit ovat loppuneet, kaunis ruska on vaihtunut ruskeankuraiseksi luminuoskaksi ja kello herättää 6.20, että muistaisin, millä tavalla tämäkin retki kustannettiin. Ei paljon naurata. 

On siis aika liitää ajatuksissa takaisin Ruotsiin ja kirjoittaa reissutrilogian viimeinen osa.
 

Sunnuntai

Sunnuntaina oli komea auringonpaiste, mutta ikävä tuuli, joka vaikeutti koirien lintujen löytämistä. Lähdimme Johannan kanssa aamusta liikenteeseen Kuura muassamme. Vetinen keli oli muuttunut rapsakaksi pakkaspäiväksi, vaikkakaan lunta ei enää ollut. Kuura asteli todella tarkasti terävällä maalla, eikä hakenut lintuja juuri nimeksikään. Kuura näytti hieman varovan toista takajalkaansa. Pian huomasimme pienessä lumisessa kohdassa, että Kuuran jättämässä tassunjäljessä on verta. Lähemmällä tarkastelulla selvisi, että Kuuran yhden varvasvälin antura on hieman hiertynyt ja punainen. Haaveri oli todella hankalassa paikassa, varsinkin, kun Kuura ei ole koskaan oppinut pitämään siitä, että sen tassuja kosketellaan.
 

Lähdimme mökille huoltamaan koiraa. Otsalampun ja korvatopsin avulla saimme Kuuran tassun hiertymään pihkavoidetta. Jos pihkavoide on sinulle vielä vieras, suosittelen lämpimästi kokeilemaan. Olen käyttänyt sitä lentopalloaikoinani syöksymisestä tulleiden palovammojen hoitoon ja se on todella tehokasta. Haavani oli polvessa ja lähes mätimisvaiheessa, kun hierojani huomasi haavani ja laittoi siihen pihkavoidetta. Meni päivä tai kaksi, kun haava alkoi umpeutua. Pihkavoidetta on aina hyvä olla kaapissa omien tai eläinten haavojen varalta. Kuuran tassuja rasvattiin tassuvoiteella pitkin reissua, mutta karhea kangas haavoitti tassua rasvauksesta huolimatta. Nyt täytyy ottaa talveksi tehohoito tassujen suhteen, niin ne pehmenevät ja toivottavasti kestävät myös paremmin metsämaastoa. 

Maanantai

Viimeinen jahtipäivä oli yhtä aurinkoinen kuin sunnuntai. Halusin käydä Kuuran kanssa vielä lyhyen lenkin, vaikka arvelin, ettei tassu ole ehtinyt parantua vielä kunnolla. Kuulimme tielle asti, että teeret lauloivat nevalla. Hiivimme metsän läpi nevalle matalina varoen jokaista rasahtavaa askelta. Jäin nevan reunaan ison kiven viereen katsomaan teerten soidinta. Teeret puluttivat, viuhuivat ja mäiskivät toisiaan siivillä niin, että kopina kävi. Teerillä oli pyrstöt pystyssä ja valkea "pyrstöpeili" näkyi kauas. Siellä ne pitivät elämää, ja meidän porukan kolme silmäparia tapittivat hienoa näkyä pitkään. Kuura seisoi kuin tatti nevan reunassa, mutta kun se lähti kohti teerejä, se unohti jalkakipunsa ja innostui. Kuura haisteli maahajuja pitkään.
 

En ollut koskaan nähnyt vastaavaa. Teerten soidin jäi mieleen pitkäksi aikaa. Olen erittäin kiitollinen, että minut otettiin mukaan tälle retkelle, missään muualla en olisi saanut näin paljoa oppia metsästyksestä ja koiran hoidosta. En voi kuin ihailla Johannan tietämystä ja taitoa ja sitä, miten hyvää huolta he pitävät omista koiristaan. Oli ilo tutustua tällaisiin ihmisiin.

Jahtireissulla pääsin myös maistamaan oikeaa metsäkanalintujen värisuoraa, mutta kaikista parasta reissussa oli yhteishenki, ystävyys, metsästys ja suomenpystykorvat.

Näihin muistelmiin on hyvä päättää tämän vuoden kanalintukausi. 


EVE
 

Kommentoi kirjoitusta.

REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 2

Maanantai 11.6.2018 klo 20:10 - Erätuulia

Torstai

Huilipäivän jälkeen torstai alkoi aikaisin aamulla, ja Kuuralla oli metsässä aivan toinen meininki kuin viimeksi. Likka juoksi hienosti hakemaan lintuja noin kolmeensataan metriin, eikä tullut käymään luona montakaan kertaa. Teerejä oli liikkeellä hyvin, jopa niin hyvin, että Kuura pääsi kaksi kertaa meidän aikaisemman toiminnan mittakaavassa hyvään haukkuun. 

Ensimmäiselle menin kontaten, mutta lintu ehti lähteä ennen kuin minä sitä näin. Toisella kertaa Kuura löysi puusta ääntelemättömän linnun ja alkoi haukkua sitä. Lintu siirtyi puun latvaan suoraan näkökenttääni. Siinä minä tapitin lintua noin 40 metrin päässä, eikä olisi tarvinnut kuin ampua - jos minulla olisi ollut rihlakko! En halunnut ampua teerikanaa niin kaukaa haulikolla, sillä en halunnut ottaa niin isoa riskiä siitä, että linnusta olisi tullut haavakko. Yritin hiipiä hieman lähemmäs, mutta eihän se sitä kestänyt. Yhtä kaikki, olen ylpeä Kuurasta, sitä on suotta aina vähätelty. Kuura osaa kyllä asiansa, kun vain saa tilaisuuden. 

Ps. Iskä, jos sulla on ylimääräinen rihlakko, voin ottaa. 
 

Perjantai

Syntymäpäivä alkoi puurolla ja suklaalla ja jatkui metsässä. Onko parempaa paikkaa täyttää 25 vuotta? :) Lumi oli vuorannut maaston kauniiksi ja ilma oli rapsakka. Sanoisin, että keleistä paras.
Kuura paineli edellisenä päivänä 21 kilometriä, joten sen annettiin huilata aamu. Lähdimme Johannan ja Reija-koiran kanssa katsomaan, josko meillä olisi yhtä hyvä tuuri kuin oli metson kanssa. Reija on kokenut konkari ja löysi ääntelemättömät linnut puusta ja aloitti hyvän, tiheän haukun. Harmi, että minä kävelin rinnettä ylös haukulle kuin noita pääsiäisvalkeille, joten linnut näkivät minut kaukaa ja lähtivät ilkkuen tiehensä. Johanna sanoi, että seuraavalla kerralla on mentävä matalampana, varsinkin rinnettä ylös.
Iltapäivällä heitimme pienen lenkin myös Kuuran kanssa, mutta Kuuralla ei taas virta piisannut, varsinkaan, kun maa oli nuoskainen ja tassua piti nostaa tavallista korkeammalle. Niinpä Kuuran kanssa tyydyttiin lyhyeen lenkkiin.
Lauantai

Jätimme suosiolla Kuuran mökille ja lähdimme Johannan ja Reijan kanssa kierrokselle. Vettä satoi ja kaikki tuntui muutenkin menevän pieleen, kunnes tuli ilon pilkahdus - Reija haukkuu puuhun ja lähellä!
Tällä kertaa virheisiin ei ole varaa. Löin sammaleeseen maata kuin mettoo nevahan ja aloin ryömiä läheisen kiven taakse. Kiven takaa kiikaroin, että missä kohdassa se Reija on. Jatkoin ryömimistä kohti seuraavaa kiveä. Kun olin ryöminyt noin 20 metriä, olin kyllin lähellä. Kurkistin kiven takaa ja tajusin, että Reija käy jostain syystä niin kuumana, että haukkuu tyhjää puuta.
Reija senkin ryökäle, lienikö kosto meikäläiselle, kun munasin aiemmin hyvät haukut. Johanna kuitenkin sanoi, että minä etenin hyvin. Kyllä se vielä jossain kohdassa onnistuu!
Meillä on vielä kaksi jahtipäivää jäljellä, ja toivon, että Kuuran kanssa vielä onnistaa.
Ps. Blogia on hankala kirjoittaa kännykällä, joten pieniä fonttikoon eroja saattaa olla havaittavissa.
EVE
 

Kommentoi kirjoitusta.

REISSUPÄIVÄKIRJA | OSA 1

Maanantai 11.6.2018 klo 20:08 - Erätuulia

Kolmas päivä Ruotsissa alkoi sateisena ja tuulisena, joten osa porukasta, minä mukaan lukien, pitää tänään huilipäivää. Nyt on myös aikaa kertoa tähänastiset kuulumiset reissun tiimoilta. 

Maanantai

Nukuimme matkustuksen jäljiltä hieman pidempään ja lähdimme Johannan ja Kuuran kanssa metsään aamupäivällä. Kahden viikon makaamisen jälkeen jyrkän rinteen nousu alkoi tuntua reisissä välittömästi. Kuura kiersi metsää mukavasti hakien lintuja. Etenimme noin kilometrin tuntivauhtia,  ja kahden tunnin kuluttua Kuura aloitti ensimmäisen koppelohaukun. Kerkesin kumminkin ottaa haukkua kohti vain kolmesta kuuteen askelta, kun haukku jo loppui. Haukku varmaankin alkoi niin räjähtävästi, että lintu liiteli tiehensä. Tämä toistui myöhemmin uudelleen. 
 

Läheltä kuului pyrähdys. Johanna kuiskasi takaani, että "pyy", ja minä hiipimään kohti puuta, jonka oksalle pyy istahti. Hiiviin lähemmäs ja lähemmäs yrittäen pysyä matalana ja astua rapisevaan, kohmeiseen maastoon mahdollisimman äänettömästi. Olin kolmea pyytä kymmenen metrin päässä ase edelläni, mutta minulla oli ongelma. 
 
Vaikka kuinka tihrustin, en pystynyt erottamaan pyitä kuusten rungoista. Minulla on epätarkka näkö, eivätkä piilolinssit asettuneet millään silmiin sinä aamuna. Vaikka kuinka siristin, erotin pyyn vasta kun se lehahti lentoon. Toinen pyy lensi naamani eteen kuusen oksalle istumaan, mutta en voinut muuta kuin katsoa hölmönä puita. Kuura ei haukkunut pyitä, vaikka näki ne paremmin kuin minä. Niinpä nämä naamioitumisen mestarit livahtivat hyppysistäni ja minä jäin päivittelemään, että olisinpa käynyt Specsaversilla.
 
Tiistai

Aamu alkoi kuuden jälkeen,  ja jäseniä painoi edellispäivän viiden tunnin samoilu. Neva upotti niin paljon, että tuntui kuin olisi kävellyt yhden askelen eteenpäin ja kaksi taakse. Kuura makasi matolla silmät kiinni, kun muut olivat jo kamppeet niskassa valmiina lähtöön.

Lähdimme Johannan ja Kuuran kanssa liikkeelle heti, kun tuli valoisaa. Laitoimme Kuuralle tutkapannan, mutta tällä kertaa Kuura ei hakenut lintua yhtä hyvin kuin edellispäivänä vaan juoksi edellämme suoraa polkua. Vasta parin tunnin päästä vanha rouva lämpeni ja juoksi edes yli sataan metriin, silloinkin jalkojaan aristellen. 
 

Istahdimme mättäälle syömään eväitä, ja annoin puolet eväistäni Kuuralle. Laskimme rinnettä alaspäin, kun Kuura hätisti kolme teerikanaa lentoon, mutta ei kuitenkaan seurannut niitä eikä haukkunut niille. Totesimme, ettei Kuuralla ole paras mahdollinen päivä ja veimme sen autoon huilaamaan. Johanna kantoi Kuuralle kourapohjissaan rasvanapuja, että se saisi energiaa. Lähdimme toiselle kierrokselle Johannan ja Mikan Reija-koiran kanssa. 

Reija paineli maastoa eteenpäin ihan toisella tavalla. Johanna sanoi, että kierretään huvikseen vielä nevan reuna ennen kuin mennään takaisin autolle. 
 
Yhtäkkiä ihan viereemme lensi ukkometso. Se oli ilmeisesti säikähtänyt Reijaa, eikä huomannut meitä. Otin aseen eteen ja napsautin varmistimen pois päältä. Odotin, että Reija tulee näkyviin, etten ammu vahingossa sitä. Sillä hetkellä metso lähti lentoon ja niin lähti myös ensimmäinen laukaus. 

Ammuin joko ohi tai haavoitin metsoa lievästi, sillä se istahti noin 15 metrin päähän puun oksalle istumaan. Siinä se nyt oli, lähellä, eikä mitään tiellä. Tikka lauloi, ja myös metson laulut oli sen hetken jälkeen laulettu. 
 
Johanna taputti minua selkään niin, että etuhampaat olivat pudota. Reija oli jo metson kimpussa, ja me juoksimme puukon kanssa putoamispaikalle. Tein metson kaulaan viillon varmistaakseni sen kuoleman. Johannan ohjeilla suolestin linnun ja olin samalla suolestaa itsenikin, ainakin sormenpäästä. En tullut ajatelleeksi, että joillakin puukot ovat terävämpiä kuin meidän iskällä. 

Mika ja Matti onnittelivat minua saaliista, vaikka suurimmaksi osaksi saalis olikin Reijan ansiota. Reija sai palkkioksi sisälmyksiä, vuolaat kehut ja rapsutukset. Erityismaininta kuuluu myös opettajalleni Johannalle!

Matti kysyi huuli pyöreänä, että oliko tuo tosiaan mun ensimmäinen saalis. Pikkuflikka tuli ensimmäistä kertaa reissuun, ja heti jäi jokaisen pystykorvaihmisen unelma reppuun. Moukan tuuriako? :) 

Vaikka tänään sataa, miehet lähtivät metsään. Mistähän se mahtaa johtua... 

Tänään syödään porukalla! 

EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

KANALINTUJAHTIIN ULKOMAILLE

Maanantai 11.6.2018 klo 20:07 - Erätuulia

Olen haaveillut heinäkuusta asti, että muutamat lomapäiväni tulen käyttämään syksyllä lintujahtiin. Siitä asti olen suunnitellut syyslomaani. Olen hankkinut aseluvan, treenannut ampumista, kulkenut metsissä ja liikuttanut koiraa, hankkinut varusteita palkkaluokkaani nähden aivan liian suurella euromäärällä ja nyt se on totisinta totta, että reissuun todella lähdetään, sillä startti on jo sunnuntaina!

 

Alunperin suunnittelin reissaavani yksin Rovaniemen tienoille. Isä kuitenkin ehdotti, että jos lähtisin hänen mukaansa syyskuulla Savukoskelle. Minulla oli sellaisia esteitä, etten syyskuussa pystynyt lähteä mihinkään ja sehän vasta harmitti. Isäni sai idean, että ehkäpä voisin lähteä lokakuun lopulla hänen ystäviensä oppeihin Savukoskelle. Minut huolittiin mukaan, joten siitä alkoi kyseisen reissun suunnittelu. 

 

Noin kuukausi sitten suunnitelmat kuitenkin muuttuivat taas. En onneksi ollut ehtinyt maksaa lupia valtion maille Savukoskelle, sillä emme tulisikaan menemään sinne. Isäni sanoi minulle hyvin hienovaraisesti, että Savukoskella on ollut heikosti lintutilanteita, että hänen ystävänsä eivät lähdekään Savukoskelle, vaan Ruotsiin. "Olisiksä halunnu sinne Ruattiin lähtiä..?"

 

No.. HALUAN!

 

Siitä sitten alkoi tulli-ilmoitusten, laivalippujen, ekinokokkilääkitsemisien, rokotusten, lemmikkieläinpassien, Ruotsin riistanhoitomaksujen ja lupien oston ralli, mutta vihdoin kaikki on hoidettu. Koska mikään ei ole omaani (ase eikä koirakaan virallisesti) niin olen tarvinnut lisäksi vielä virallisilta omistajilta valtakirjat, että saan vietyä kaiken rajan yli. Mitään en olisi tietenkään yksin noviisina osannut tehdä, vaan muut reissulaiset neuvoivat ja auttoivat minua, kiitos siitä!


"Noo, mitäs teet lomalla?"

"Meen Ruattiin."

"Ai risteilylle?"

"Tavallaan."


Laiva lähtee Vaasasta ja saapuu Uumajaan, josta jatkamme matkaa autoin Keski-Ruotsiin. Lisäkseni retkueeseen kuuluu kolme muuta ihmistä sekä seitsemän suomenpystykorvaa. Riittävätköhän ne varmasti?

Kotipihan pihlajanmarjoista valmistettu hyytelö odottaa pääsevänsä riistaruoan viereen.

Viimeiseen kahteen viikkoon Kuura ei ole saanut kunnolla liikuntaa, sillä olen joutunut ottamaan iisisti parannellakseni omia kremppojani. Sunnuntaista alkaen yhdeksän päivää tulevat olemaan koiralle todella kovia, mutta on olemassa pieniä niksejä, joilla koirankin palautumista pystyy edistää. Tämä reissu tulee vaatimaan myös omalta kestävyydeltäni todella paljon.


Pakkaukset ovat vielä aavistuksen kesken, mutta kunhan saan auton pakattua, lähden karistamaan kohti välietappia, Lapuaa, ja teen vielä viime hetken hankinnat reissua varten. Tästä tulee kaikkien aikojen loma, jonka jälkeen olen todennäköisesti väsyneempi kuin ennen lomaa. Pidän reissusta päiväkirjaa ja kerron kuulumisia pitkin viikkoa.

Hmm.. Mitkä kengät mukaan?


Olen miettinyt pitkin syksyä, millaiset metsästyskengät ostan. 20 vuotta vanhoista Sievin maihareista mureni kirjaimellisesti pohja, joten jouduin hävittämään uskolliset, isoveljiltä perityt jalkineet. Sen jälkeen olen tallannut metsissä joko lenkkareissa tai kumppareissa. Koska en halua ottaa pienintäkään riskiä, että reissuni menisi pilalle kastuvien kenkien takia, päätin ostaa Muckbook Arctic Sport -talvikumpparit. Saappaat kestävät veden lisäksi pakkasen kuulemma -47 asteeseen asti, eli käytännössä näissä ei pitäisi palella. Hinta oli Varuste.netissä jotain 90 euron luokkaa, en muista tarkalleen, sillä "perse on auki että syrämmehen tuuloo", joten nämä saappaat eivät enää tässä konkurssissa tunnu.


Palataan asiaan länsirajan tuolta puolen,



EVE

Kommentoi kirjoitusta.

10 + 1 KYSYMYSTÄ SUOMENPYSTYKORVAN EMÄNNÄLLE

Maanantai 11.6.2018 klo 20:05 - Erätuulia

Suomenpystykorva on ainakin näillä leveysasteilla katukuvassa melko harvinainen näky. Ihmiset kyselevät minulta monesti koirarodusta erilaisia kysymyksiä, jotka jolloinkin häkellyttävät ja jolloinkin hymyilyttävät. Tässä yleisimmät/erikoisimmat kysymykset, joita on vastaan tullut:


1. Onko suomenpystykorva se räksyttäjä?

Juu, sama koira. Räksytys ei ole koiralla kovin hyvä tavaramerkki, mutta suomenpystykorvan kuuluukin haukkua. Suomenpystykorva ilmoittaa omistajalleen kaikesta havaitsemastaan liikkeestä ja näin ollen on myös mainio talovahti. Sodan aikana suomenpystykorva ilmoitti vihollisen tulosta jo kaukaa, jolloin talonväki pääsi pakenemaan ajoissa. Metsällä koira ilmoittaa haukullaan metsästäjälle saaliin paikan ja peittää samalla metsästäjän äänet. Näillä asioilla puolustan suomenpystykorvan "moitittavaa" räksyttämistä ja avaan haukkumisen taustoja rodusta tietämättömille.

 

2. Onko teillä suomenpystykorva? Meidän mummolaskin oli semmonen!

Pienen keskustelun jälkeen selviää, että mummolassa joko todella oli suomenpystykorva tai suomenpystykorvaksi kutsuttu sekarotuinen koira, jossa oli noin 3% aitoa pystykorvaa. Yhtä kaikki, suomenpystykorvan näkeminen tuo monelle rakkaita muistoja lapsuudesta ja suomalaisesta maaseudusta, onhan rotu suomalaista kansanperintöä parhaimmillaan.

3. Eikös se oo sellainen oravanhaukkuja?

On varmaan, jos menet sen ensimmäisestä haukusta oravan ampumaan.

4. Pureeko se?

Se, että koira tervehtii haukkumalla, ei tarkoita, että koira olisi puremassa. Ei normaali ihminenkään tavattaessa ensimmäisenä lyö nyrkkiä toisen nenään. Toki en voi olla aina varma, mitä koirani pääkopassa liikkuu ja että miellyttääkö uuden tuttavuuden pärstä sitä vai ei, onhan koira sudesta polveutuva ja osaltaan arvaamaton luontokappale. Ensimmäisenä en lähtisi naamaani laittamaan vieraan koiran lähelle, oli kyseessä minkälainen koira tahansa. Tämä on tosiasia, mutta vastaan silti, että ei pure, koska muutoin meillä ei kävisi vieraita.
 


5. Mitä sillä metsästetään?

Itselle niin selvä asia voi olla jollekin täysin vieras. Niinpä levitän kaikille tietoa juurta jaksain, että suomenpystykorva on lintukoira. Tästä syntyvä mielikuva on usein niityllä kirmaava koira pikkulintujen perässä, joten tarkennettakoon, että suomenpystykorvalla metsästetään metsäkanalintuja. "Olet varmaan joskus kuullut ukkometsosta? Hyvä, olet siis oikeilla jäljillä."

6. Haukkuuko se sisällä?

Ensimmäinen viikko kerrostalossa oli tuskaisaa, en nukkunut silmällistäkään. Kuura vahti joka ikistä korvalla kuultavaa kohahdusta. Nykyään Kuura ei korvaansa lotkauta edes postikustille. Jos tulee vieraita, Kuura tervehtii ovella ja joskus yrittää komennella mamia lenkille. Eli, haukkuu sisällä vähemmän kuin keskiverto puudeli.

 


7. Onko tuo sun koira nyt tyttö vai poika? Suomenpystykorvat näyttää kaikki pojilta.

Muutama tuttu on kysynyt tätä vielä senkin jälkeen, kun on käynyt meillä ihastelemassa Kuuran nisillä lepääviä pentuja. Omaan silmääni uroksen ja naaraan ulkonäölliset erot ovat tietysti yhtä selvät kuin miehen ja naisen.

8. Onko se teidän koira aina ulkona?

Joskus sisäkoiran omistava ihminen on kummastellut, onko suomenpystykorva aina ulkona, ikään kuin se tarkottaisi, ettei koirista huolehdita. Koirat eivät ole aina ulkona, mutta usko tai älä - ne viihtyvät siellä erittäin hyvin. Kuura on nykyään sisäkoira, vaikka suomenpystykorva ei ole perinteinen sisä-/seurakoira. Minun näkemykseni kuitenkin on, että kaikki koirat on mahdollista totuttaa sisälle, mikäli siihen on resursseja. Ulkokoirissa ei kuitenkaan ole mitään vikaa, kunhan koiria ei hylätä häkkeihin.
 


9. Haukkuuko se yölläkin?


Haukkuu, jos jotain odottamatonta tapahtuu. Etenkin ulkona odottamattomia asioita on helpompi havaita, esimerkiksi siiliystävät, jotka tykkäävät lyllertää koiran tarhaan yöaikaan. 

10. *Lässyttämällä* Saako sitä vähän haistaa? Anna nyt sen vähän haistaa tätä mun koiraa! (Lenkillä)

Suosittelen pitämään sen remmin nyt hyvin kireällä, kun me kävelemme tästä ohi. Näin tekisi mieleni sanoa. Sen sijaan sanon kohteliaasti, että ei saa haistaa, koirani ei pidä muista koirista. Etenkin suomenpystykorva nartut ovat hyvin oman arvonsa tuntevia ja usein äksyjä muita koiria kohtaan. Suomenpystykorva on myös hyvin reviiritietoinen, eli jos se kokee, että hänen tontilla täällä patsastellaan, naapurin sesse saa hyvin äkkiä lähdöt. Suomenpystykorva on myös mustasukkainen omistajastaan, eli kaikki pääsevät helpommalla jos voidaan lenkkeillä ilman väkisinhaistattamisia.

Ilman koiria kulkevien mummojen luo Kuura sen sijaan olisi into piukeana menemässä, ja on saanut monilta kehut ja rapsutukset kauniista ulkonäöstään.

 


+1. Onko suomenpystykorvat kalliita?

Käyttöarvoonsa nähden eivät, hinnat pyörivät tuhannen euron molemmin puolin. Kuurasta on maksettu nollaseiska viinapullo, mutta Kuuran arvoa perheenjäsenenä ei voi rahassa mitata.


Onko sinulla sellainen koirarotu, joka herättää ihmisten huomion? Onko sinulta kysytty näitä samoja kysymyksiä?

Kuvissa esiintyy Kuura ja sen 2014 kesän penskoja.


EVE
 

Kommentoi kirjoitusta.

MILTÄ PUPUNRUOKA MAISTUU?

Maanantai 11.6.2018 klo 20:03 - Erätuulia

Elämäni pisin lihaton jakso oli puolitoista kuukautta, ja se meni rikki eilen, kun tein suppilovahveroista ja pororouheesta kastikkeen. Sanoin mun miehelle, että "kun en oo pariin kuukauteen syönyt lihaa, niin meenköhän ihan tukkoon tästä annoksesta". Juippi tokaisi siihen, että hän ei ole kahteen vuoteen syönyt vihanneksia, että mitäköhän hänelle tapahtuu. No, nauroin.

Vihannesten syönnillä juippi viittasi keittiömme uusimpaan myllyyn nimeltä mehulinko. Eilen surauttelin porkkanoista, punajuurista ja omenoista ison kannullisen mehua ja porkkanasta jääneen massan käytin sämpylätaikinaan. Luulen, että juipin huoli liiasta kasvistensaannista on kuitenkin aiheeton. Punajuurimehun uhka taisi olla pieni järkytys, mutta onneksi hän sai valita olla maistamatta sitä. ;)

 

Kun ilmoitin perheelleni, että en syö enää kaupan lihaa, kommentit olivat hyvin vaihtelevia. Pienen kyseenalaistamisen jälkeen kaikki kuitenkin suhtautuivat asiaan positiivisesti. Päällimmäisenä mieleeni jäi isäni kommentti:

 

"Sitten sun pitää ampua hirvi."

 

Isäni oli oikeassa, nimittäin hirvestä riittäisi lihaa pidemmäksi aikaa. Isäni ei tainnut kuitenkaan heti hoksata, että joka aterialla ei välttämättä tarvitse olla lihaa. Jos sanon, että syön riistaa, se ei tarkoita, että riistaa pitäisi löytyä viisi kertaa päivässä. Sitä löytyy kun sitä löytyy. Olen ollut syksyn aikana kaksi kertaa kotona käymässä, ja molemmilla kerroilla isä oli ostanut lohen. Tuollainen toisen huomiointi lämmittää sydäntä pitkäksi aikaa.

 

Ennen tätä ruokavalionmuutosta söimme juipin kanssa jatkuvasti jauhelihaa eri muodoissa. Kanasta emme kumpikaan välitä. Possunpihveihin kyllästyi kesän grillailujen jälkeen. Mitään hienoja lihoja ei tullut koskaan laitettua. En todellakaan kaipaa jauheliharumbaa, nykyään tulee syötyä paljon monipuolisemmin. Pekonia tekee mieli monesti ja sitä aion vielä joskus syödäkin, edelleen laatu korvaa määrän. Jo syö lihaa harvemmin, kestää kukkaro panostaa laatuun.

 

Ps. Lapin liha by Polarica - Wildfood kylmäsavustettu pororouhe pääsee kyllä jatkossakin meikäläisen lautaselle, se tuo erittäin maukasta vaihtelua kastikkeisiin. Poro elää puoliksi villinä joten sen lihaa haluan syödä ja teen sen hyvillä mielin.

 

Yhtä kaikki, en ajattele jääväni paitsi juuri mistään, paitsi pekonihampurilaisesta. Tällä hetkellä menen hampurilaisravintolaan kuitenkin pääasiallisesti valkosipulimajoneesin takia. Kyllä mä pärjään.

 

Voinemme kuitenkin päätellä kuvista sekä siitä, että miesväkikin on aina ruokapöytään ilmaantunut, että kasvisruokakin on maistuvaa.

EVE

Kommentoi kirjoitusta.

SYYSKUUN PARHAAT

Maanantai 11.6.2018 klo 20:01 - Erätuulia

Lokakuu on jo hyvässä vauhdissa, mutta ei sitä malta olla fiilistelemättä vielä syyskuun parhaita puolia.

1. Metsäkanalinnustuksen aloitus

Parasta on tietysti se, että 10. syyskuuta alkoi metsäkanalintujen metsästysaika. Huono puoli tässä on se, että linnut elelevät tätä nykyä hyvin harvakseltaan. Kiinnostus erityisesti metsäkanalintuihin juontaa tietysti juurensa suomenpystykorviin, joita perheessäni on ollut useita koko elämäni ajan. Haluan tietysti oppia metsästämään kaikkia mahdollisia riistaeläimiä, mutta jostain se täytyy aloittaa.


2. Puolukat

On se jännä, miten lapsena piti puolukkaa pahanmakuisena ja äidin juottama puolukkamehu Vaasan jaakko oli pikemminkin rangaistus kuin palkinto. Nykyään puolukka on yksi suosikkimarjoistani. Puolukanhimoni johtunee siitä, että terveellisiin elämäntapoihini kuuluu hyvin vahvasti aamusmoothie, johon tulee marjoja, raakoja kananmunia, banaania, proteiinijauhetta ja nestettä. Banaani ja maustettu proteiinijauhe tuovat smoothieen niin paljon makeutta, että mielestäni happamat marjat sopivat siihen paremmin kuin esimerkiksi mansikka. Toki joskus herkutellaan myös muilla marjoilla, mutta puolukka ja herukat ovat tällä hetkellä lemppareita. Syyskuussa poimin puolukoita sangollisen, nimittäin enempää ei pakastimeen mahdu.

3. Suppilovahverot
 

Suppis on siitä ihana sieni, että sitä löytyy melkein mistä metsästä tahansa, niitä on usein PALJON ja se ei maultaan häviä juurikaan kantarellille! Lisäksi suppis kestää hieman pakkasta, joten niitä pystyy poimia vielä pitkälle lokakuuhun!


En malta odottaa, mitä kaikkea kivaa lokakuu tuo tullessaan!


Mikä oli sun mielestä parasta syyskuussa?


EVE

Kommentoi kirjoitusta.

LOPPUVIIKKO METSÄLLÄ

Maanantai 11.6.2018 klo 20:00

Pitkän jaamimisen ja jahkumisen jälkeen päätin torstai-iltana, että lähden kotiin Etelä-Pohjanmaalle neljää vapaapäivääni viettämään. Kannatti surrata 5 tuntia maantietä pitkin, oli meinaan isä laittanut perjantaina, kun pääsin perille, illalliseksi lohta ja perunoita kantarellikastikkeella. Rapean lohennahan, pehmeiden perunoiden ja suolaisten kantarellien maut tanssahtelivat nälkäisen matkalaisen suussa - oli muuten parempaa kuin omat soossini! Arvostan kyllä aina valmista ruokapöytää, se kun on nenän edessä niin harvoin.
 
Lauantaina kävimme Kuuran kanssa Kauhavalla katsastamassa äitini omistama metsäpläntti. Metsä näytti erittäin komealta, vaikkei siellä lintua ollutkaan. Tikka jäi anoaksi eläinhavainnoksi, mutta olihan se mukava käydä raikkaana syysaamuna kävelemässä koiran kanssa metsämaisemassa. Nuotiotakin siellä tuuhostettiin. Isäni oli heittänyt kaikki sanomalehdet pois, joten jouduin käyttää mielikuvitusta löytääkseni syttöpaperia kotoa. Kuin ihmeen kaupalla muistin musiikkiopiston aikaiset nuottivihkoni - älä kerro mun äidille, mutta arvaat varmaan, mitä niille kävi. 

 

Sunnuntaille isä osti minulle vierasluvan Lapuan metsästysseuran maille. Lähdimme aamulla samoilemaan minulle ennestään tuttuja seutuja toivoen, että saisimme linnusta edes näköhavainnon. Päivä oli lämmin, mutta tällä kertaa vaatteita oli sopivasti - ei liikaa, kuten edellispäivänä. Päässä saattoi tuntea jo muutaman sadan metrin kävelyn jälkeen hirvikärpäsen mönkivän hiusten ja huivin välissä - "Älkää perkele menkö korvaan", toivoin. Aurinko välkkyi puiden lomasta ja aamunkaste säihkyi kirkkaana sammaleissa kuin timantit. Kuura juoksi jossain.

 

Keltaiset kumpparit upposivat pehmeään maastoon askel askeleelta. Etenimme tasaista vauhtia välillä eläinten ääniä kuulostellen. Lämpö helli kehoa, ja hiki alkoi hiljalleen kirvota otsalle. Olimme tarpeeksi syvällä metsässä, joten otin haulikon selästä ja asetin panokset molempiin piippuihin. Varmistimen jätin päälle ja laitoin aseen takaisin selkääni. Jatkoimme tarpomista eteenpäin. "Pellon reunalla on käytävä", ajattelin, kun vilkaisin maastokarttaa.

 

Hamuilin katseellani koivikkoja, joissa teeri voisi mahdollisesti olla ruokailemassa. Juuri kun olin tiedostanut koivikon olemassaolon, noin kymmenen metrin päästä koivupuusta lehahti iso, musta mötky lentoon. Se pyrähti ja liihotti suoraan ampumaetäisyydeltä ohitseni ja jatkoi matkaa kauas silmänkantamattomiin. En ehtinyt tehdä elettäkään saadakseni aseen selästä, jäin vaan vahtaamaan hölmistyneenä linnun poistumissuuntaa. Se oli teeri!

 

Virheestä viisastuneena otin aseen käteen ja lähdin taivaltamaan kohti linnun poistumissuuntaa yrittäen samalla ohjata koiraa sinne päin. Matka tyssäsi siihen, kun löysin polulta kullankeltaisia, puhtaita kantarelleja. Ase selkään ja poimimaan.

 

"Linnuthan nauraa sulle", isä louskutti leukojaan. Illalla syötiin taas lohta ja kantarellikastiketta ja jaloissa painoi 10 kilometrin kävely. 

Seuraavana päivänä hain ystäväni kanssa samaisesta metsästä sangollisen puolukoita. Illalla lämmitettiin sauna ja vaihdeltiin kuulumiset kahden parhaan lapsuudenystävän kanssa. Voivoteltiin sitä, kun tulee nähtyä niin harvoin. Mutta niin se elämä laittaa jokaisen kulkemaan erilaista polkua, minun polkuni on kaikkien sattumien kautta vienyt kauaksi kotoa.

 

Tänä aamuna poimin puutarhasta viimeiset mustaherukat ja vadelmat haikein mielin siitä, että on taas lähdön aika. Tiedän, että haikea mieli unohtuu heti huomenna, kun pääsen työpaikalle tekemään maailman parasta duunia. Etelän kotonakin on hyvä olla, mutta sitä ei koskaan pysty unohtaa, mistä on tullut.

Iskä, me tullaan taas kohta.

 
EVE

Kommentoi kirjoitusta.

KASVISSYÖJÄ METSÄSTÄJÄ?

Maanantai 11.6.2018 klo 19:58 - Erätuulia

Onko kasvissyöjä metsästäjä vuosisadan vitsi vai ihan mahdollista toteuttaa? Olen ollut 10 päivää syömättä lihaa ja aion jatkaa. Nyt kerron, miksi.

 

Olen aina ollut sitä mieltä, että kasvis ja kala -ruokavalio on järkevä. Olen kuitenkin aina pitänyt itseäni niin laiskana ja ajatellut, etten muka pystyisi ikinä omalla kohdallani toteuttaa moista ruokavaliota. Mitä ihmettä sitten söisin? Miten kukaan voi elää ilman jauhelihaa?

 

Metsästysharrastuksen aloitettuani olen alkanut pohtia pintaa syvemmälle sitä, mistä meidän ruoka oikein tulee. Toki olen aikaisemminkin tiennyt, kuinka surkeat olot tehotuotantoa varten elävillä eläimillä on, en vain ole ajatellut asiaa sen enempää. Nyt kuitenkin ajattelen, ja siitä syystä en halua syödä enää tehotuotettua lihaa.

No jos kerran olen niin jaloaatteinen, etten pikkuhäkissä kituvaa kanaa voi syödä, niin miten voin jahdata eläintä metsässä oikein koiran kanssa ja sen jälkeen vielä tappaa sen? No, sehän käy yhtä helposti kuin jauhelihapaketin avaaminen. Kyllä se kinkku jäisi pois monesta joulupöydästä, jos se sika pitäisi itse tappaa. Mielestäni lihansyöjän on kyettävä siihen. Tällöin sitä ruokaa arvostaisi paljon enemmän, kun on itse aterian eteen selkä hiessä raatanut.

 

Inhoan nykypäivän läskipäistä kulttuuria, jossa ruokaa on saatavilla aina ja kaikkealta ja sitä mukaa ruokaa heitetään pois järjettömiä määriä. Pyrin aina käyttämään jokaisen ruoan palan, mitä olen kaupasta vetänyt, mutta silti tietysti välillä ruokaa pääsee vanhentumaan. Onneksi Kuuralle maistuu, jos ihmisille ei enää kelpaa. Jos joudun heittää ruokaa pois, sydäntäni puristaa. Jossain päin maailmaa ihmiset näkevät nälkää, ja me heitämme ruokaa pois. Huomaa, että puhun meistä, MEISTÄ kaikista länsimaalaisista, en koe itse olevani millään tavalla parempi kuin muut tässä asiassa, vaikka yritän joka päivä tehdä parempia valintoja.

 

 

Ihminen on sekasyöjä. Mielestäni on hyväksyttävää tappaa eläin syötäväksi, mutta haluan tehdä sen itse tai muutoin olla varma, että eläin on saanut elää hyvän elämän. Riistaeläin saa myös hyvän kuoleman - se ei saa metsästäjän luodin johdosta millään tavalla poikkeavaa kuolemaa, sillä syödyksi se tulisi kumminkin. Eivät metsän eläimet vanhuuteen kuole. Osa pedoista tappaa jopa huvikseen, ja mielestäni se on saaliseläimelle vielä surkeampi kohtalo kuin tapetuksi tuleminen ravinnoksi.

 

No, miten erittäin paljon urheileva henkilö on pupunruoalla jaksanut? Hyvin, ja painokin on lähtenyt pitkän tauon jälkeen nousemaan, sillä nyt kiinnitän huomattavasti enemmän huomiota siihen, että saan tarpeeksi ravintoa treenimäärääni nähden. Huomioin enemmän sitä, että saan riittävästi proteiinia ja rasvaa, nyt kun ei ole enää lihaa lautasella. Kalaa syön kolme kertaa viikossa.

 

 

Koska vältän ehdottomuutta monessa asiassa, voin jatkossakin ostaa lihan eettisestä lihakaupasta, jonne tuodut lihat ovat tulleet suurin piirtein suoraan pellolta. Tämä on tottakai paljon hintavampaa lihansyöntiä, mutta maksan mieluummin siitä, että voin halutessani syödä eettisempää lihaa tehotuotetun sijaan. Tällaista lihaa ei, kuten ei riistaakaan, ole yhtä helposti saatavilla kuin hunajamarinoituja kanasuikaleita, joten suuren osan ajasta tulen elämään kasvisruoalla ja kalalla.

 

On siis virheellistä sanoa, että olisin tästä eteenpäin kasvissyöjä - pikemminkin olen ruokarajoitteinen - en syö tehotuotettua lihaa. En ala leikkiä muita parempaa tässä asiassa, vaan minun puolesta jokainen voi tehdä ihan niin kuin hyvältä tuntuu. Nämä ovat minun henkilökohtaisia mielipiteitäni asioista, eikä kaikkien tarvitse olla kanssani samaa mieltä. Ainoa asia, joka on mielestäni jokaisen velvollisuus, on tarkastella hieman omaa ostokulttuuria ja sitä kautta vaikuttaa siihen, että ruokahävikki vähenisi.

 

Vielä en ole juurikaan huomannut olossani muita muutoksia kuin suuremman nälän, mutta aion kertoa teille lihan poisjättämisen vaikutuksista elämässäni lisää myöhemmin. Päivä päivältä olen kuitenkin vakuuttuneempi siitä, että näin haluan jatkaa.

 

 

EVE

 

 

 

Kommentoi kirjoitusta.

METSÄSTYSAMMUNNAN ABC

Maanantai 11.6.2018 klo 19:55 - Erätuulia

Olin alkuviikosta mukana Metsästäjäliiton kehittämällä Metsästysammunnan ABC -kurssilla. Kurssi pidettiin kahtena iltana Mäntsälässä ja kouluttajana meillä toimi Tapio Palmunen. Kursseja järjestetään vähän, ja olin onnekas, kun olin ensimmäisten mukaan ilmoittautuneiden joukossa kuusihenkisessä ryhmässä.
Mielestäni on jokaisen velvollisuus opetella turvallinen aseenkäyttö. Aseet ovat vaarallisia välineitä ja niiden käsittely vaatii aina huolellisuutta ja keskittymistä. Koulutus aseiden suhteen ei mene milloinkaan hukkaan, siksi Metsästysammunnan ABC -kurssille voi osallistua kuka tahansa, oli sitten kokemusta ampumisesta tai ei. Meidän kuuden hengen porukassa osalla oli kokemusta ampumisesta ja riistalaukauksista, mutta osalla ei ollut minkäänlaista kokemusta aseista. Itsekin olin porukassa sitä ummikko-osaa, haulikolla olin ampunut vain muutaman kerran ja kiväärillä en koskaan. Toki pistoolista ja näin ollen aseiden käsittelystä minulla on kokemusta enemmän, joten en vierasta aseiden hypistelyä samalla tavalla kuin ehkä sellainen henkilö, joka ei ole koskaan asetta pidellyt käsissään.

Koulutus alkoi haulikkopäivällä. Ens alkuun tutustuttiin ohjaajaan sekä muihin ryhmäläisiin kahvikupin äärellä tuulisessa säässä, minkä jälkeen aloitettiin varsinainen koulutus turvallisuusasioilla ja haulikon osumakuvioiden analysoimisella. Sen jälkeen ammuimme kiekkoja penkalle nopeilla nostoilla tähtäämättä. Minä sain ampua puoliautomaattihaulikolla, sillä se sattui olemaan minun välityksilleni sopivin vaihtoehto - kurssi siis tarjosi laina-aseet sekä patruunat, mutta myös omia aseita sai käyttää.
Harjoittelimme liikkuvan kohteen ampumista liikkuvalla jäniksellä. Jäniksen vitaalialueella oli valkoinen ympyrä, johon Ruotsissa tulee osua kahdeksan haulia, mikäli mielii päästä siellä metsästäjätutkinnon läpi. Suomessa metsästäjätutkinto ei vaadi ampumakoetta, joten ampumakoulutus on täysin jokaisen omalla vastuulla. Ammuin jänistä kahdesti, ja molemmilla kerroilla osumat olivat joko kohtalaisia tai hyviä. Jäniksen jälkeen harjoiteltiin ampumista lentävään kohteeseen eli savikiekkoihin, ja osumat olivat niin ikään hyviä verrattuna liki olemattomaan kokemukseeni. Vihdoin ja viimein myös ryhmän täysin tuore aseenkäsittelijä osui yhteen kiekkoon, ja niihin muun ryhmän  kannustushuutoihin oli hyvä lopettaa haulikkopäivä.

Seuraavana iltana oli vuorossa kivääri, ja meillä oli käytössä pienoiskivääri sekä pienoiskiväärirata, joka oli 50 metriä pitkä. Mittasuhteet olivat kiväärin kanssa samat, ainoastaan nyt meillä oli kaikki puolet pienempää. Pienoiskiväärillä oli mukava opetella ampumista, sillä se ei potkinut rintalihasta mustelmille eikä pitänyt minkäänlaista ääntä äänenvaimentimen ansiosta.
Koulutus alkoi turvallisuusasioiden kertaamisella sekä kiväärin ja kiikarin raakakohdistuksen opettelulla. Kiväärillä ammuttaessa on otettava huomioon, että sillä ammutaan pidemmiltä matkoilta kuin haulikolla ja näin ollen kiikarin ja aseen on oltava synkassa keskenään. Tämän jälkeen harjoittelimme kasa-ammuntaa, jonka ideana on ampua kaikki laukaukset mahdollisimman pieneen kasaan. Minulla oli vaikeuksia hahmottaa kiikarikuvaa, mutta vaikeuksista huolimatta minulta karkasi vain yksi laukaus kasan ulkopuolelle. Pistoolilla ampuessa olen oppinut tunnistamaan surkean laukauksen, ja niin tunnistin nytkin. Tämä on taas hyvä esimerkki siitä, että räiskiminen ei kehitä kenenkään ampumataitoa, vaan jokaisen laukauksen tulee olla harkittu ja hyvä.

Opettelimme ampumaan kiväärillä istualtaan ja seisaaltaan tuettuna sekä ilman tukea. Ammuimme sekä liikkuvaa hirveä että paikallaan olevaa peuraa sekä pienempiä ja enemmän tarkkuutta vaativia kohteita. Olen erittäin tyytyväinen omiin osumiini, vaikka kiväärillä ampuminen oli minulle huomattavasti vaikeampaa kuin haulikolla ampuminen. Kaiken kaikkiaan haulikko on minulle se omin juttu ja omiin tarkoituksiini myös sopivin metsästysase.

Kurssi oli kaiken kaikkiaan todella antoisa ja opettavainen. Ohjaaja oli erittäin ammattitaitoinen ja kannustava, ja kaikki lähtivät kurssilta iloisin mielin. Kaikki tämä oppi kustansi vain 70 euroa. Lisäksi ostin 12 euron arvoisen Metsästysammunnan ABC oppaan, joka sisältää vielä kaikki kurssilla läpi käydyt asiat. Ainoaksi miinukseksi taitaakin jäädä kurssien vähäisyys. Nyt kaikki kokeneet metsästäjät, keillä on valtuudet kursseja järjestää - ei muuta kun radat pystyyn, tulijoita nimittäin olisi jonoksi asti.
Erityisen hyvä mieli jäi siitä, kun ohjaaja sanoi haulikkopäivänä, että hyvin menee. Nyt on taas aavistuksen enemmän itseluottamusta lähteä lokakuussa Lappiin.

EVE



Kommentoi kirjoitusta.

ELOKUUN PARHAAT

Maanantai 11.6.2018 klo 19:54 - Erätuulia

Kun blogini oli vielä treenipainotteinen, ruukasin (Suomi - Etelä-Pohjanmaa - Suomi -sanakirja: ruukata - olla tapana) koota joka kuun lopussa kuluneen kuukauden treenit ja miettiä seuraavan kuukauden tavoitteet. Vaikka blogini tyylilaji (ja kohta myös nimi ja ulkonäkö, lupaan sen!) on muuttunut, mielestäni kuukauden parhaita asioita oli niin kiva aina miettiä, että olen päättänyt jatkaa tätä postaussarjaa.
Elokuu on mielestäni yksi Suomen luonnon kauneimpia kuukausia. Mikä tekee elokuusta niin ainutlaatuisen?

1. Pimeät illat ja kylmät yöt. Kesä oli laimea, mutta silti hiostavia päiviä riitti. Niitä en yksinkertaisesti siedä laisinkaan. Aina, kun ilma yltyi hiostavaksi, aloin hartaasti toivoa syksyä. Minun puolestani syksy voisi olla aina! Välillä sisätiloissa tuntui olevan lämpimämpi kuin ulkona, mutta silti ikkunan avauksella oli samat vaikutukset kuin lehmän hönkäyksellä. Yritä siinä nyt sitten silmät ummistaa, kun sängyssä makaaminen saa aikaan samanlaisen hikoilun kuin häävieraana olo kesän kuumimpana päivänä puku päällä. Miten ihanaa on nyt avata makuuhuoneen ikkuna puoleksi tunniksi, ja koko kämppä on viileä ja raikas! Myös pimeys on mielestäni tosi kaunista ja tuo nukahtamiseen taas enemmän yön tuntua, niin unikin maistuu paremmin.

2. Kantarellit. Rakastan sieniä ja etenkin kantarelleja. Ensimmäiset kantarellit saapuivat Etelä-Suomeen jo heinäkuussa, mutta elokuu taisi olla näiden keltaisten herkkujen kulta-aikaa. Onneksi näitä löytyy vielä pitkälle syyskuuhun, ja toivottavasti kohta löydän myös suppilovahveroita, että pystyn täyttämään sienikaipuutani. Sienipaikkani sattuu vielä olemaan pettämätön, vaikka tiedän, että täysin salainen paikka se ei ole. Minulla on kuitenkin muutama kivenkolo, joihin muiden kädet eivät ainakaan vielä ole ulottuneet. Annan sienten kasvaa isoiksi, ja sitten käyn poimimassa ne. En ole vielä yhden yhtä sientä saanut pakkaseen asti, sillä kaikki sienet ovat kadonneet tuulensuojaani piirakoiden, keittojen ja kastikkeiden muodossa.

3. Orastava syksy. Utuiset aamulenkit koiran kanssa, peltojen, lehtien ja ilmankosteuden muodostama tulevan syksyn tuoksu, iltalenkit pimeällä vesisateella, kun ketään ei tule vastaan. Nämä kaikki ovat minulle pelkästään mukavia asioita. Oikein odotan sitä, että ilma on sen verran viileä, että on pakko laittaa villapaita metsälle! Kaikki syksyiset jutut ovat suosikkejani. Myös metsästyskausi alkaa elokuussa, mikä on varma syksyn merkki.

En tiedä, miksi olen ollut lapsesta saakka syysihminen. Se voi johtua siitä, että olen syntynyt lokakuussa. Syntymävuotenani oli tosin jo pysyvä lumi maassa lokakuun 27. päivänä, mikä ei taida tulla toistumaan enää koskaan.
Lokakuusta puheenollen, metsästysajat ovat varmistuneet ja metson osalta tilanne on täysin sama kuin ehdotuksessa, eli metson metsästys on sallittu Lapissa 10.9. - 31.10. Näiltä osin siis suunnitelmani Lapin reissusta on toteutumassa. Ei ole siihenkään enää pitkä aika.
Reissua ennen keskityn kuitenkin vegaanisiin vaihtoehtoihin, eli puolukoihin ja suppilovahveroihin! Mikä oli sun mielestä parasta elokuussa?
EVE


Kommentoi kirjoitusta.

METSÄKANALINNUT - KATOAVA KANSANPERINNE?

Maanantai 11.6.2018 klo 19:52 - Erätuulia

Tällä viikolla tuli tieto metsäkanalintujen pyyntirajoituksista tällä kaudella. Omalta kannaltani rajoitukset näyttävät kohtalaisen surullisilta. Aion nimittäin tehdä viikon mittaisen metsästysreissun Pohjoiseen, ja alueella, johon tähtään, rajoitukset koskevat sekä teertä, pyytä että riekkoa. Ainoastaan metsoa saa metsästää sillä alueella. Surullista ei ole niinkään se, että pyyntirajoitukset koskevat juuri minua, vaan se, että ennen niin kukoistava metsäkanalintukanta on mennyt aivan älyttömän heikoksi.
Muistan lapsuudestani sen, kun isä tuli lähes jokaiselta reissulta linnun kanssa. Oli pyytä, teertä ja metsoa. Metsästyskauden ulkopuolella näkyi usein lintua metsässä kävellessä. Nykyään metsäkanalinnut tuntuvat olevan harvinaisuus, ainakin rajoitusten perusteella. Toki lintukannat riippuvat täysin alueesta. Riekko on täysin rauhoitettu koko maassa lukuunottamatta ylintä Lappia, sillä riekko lappalaisille on kuin nuuska ruotsalaisille - kansanperinne, jota ei evätä.

Isäni ja hänen koiransa Rokan yhteistyöllä saatu saalis viime syksynä.

Metsästäjät eivät kykene kantaa olemattomaksi tuhoamaan. Tuhon tekijät ovat kylmä pesimäaika ja pienpedot. Etenkin supikoira, maahamme levinnyt lähes hyödytön vieraspeto, lisääntyy kaiken aikaa vauhdilla tuhoten riistapoikueita eläimestä saatavien hyötyjen ollessa minimaaliset. Mitä metsästäjät voivatkin tehdä riistan hyväksi, on harventaa esimerkiksi supikoirakantoja.
Säälle emme voi mitään, ilmastonmuutoksen myötä vuodenajat heittävät häränpyllyä eikä tietoa paremmasta ole. Toki omilla ekologisilla valinnoillamme voimme vaikuttaa ilmaston lämpenemisen  hidastumiseen. Ilmastoa emme pysty normalisoimaan yhtäkkiä, sen sijaan jokainen voi omalla toiminnallaan kunnioittaa riistan pesimärauhaa pitämällä koirat kytkettyinä 1.3. - 20.8.

Ymmärrän täysin, että usea metsästäjä metsäkanalintujen vähäisyyden tiedostaen antaa metsäkanalintujen olla täysin rauhassa, kunnes kannat hieman nousevat. Mielestäni edellä mainittu reagointi ei millään tavalla käänny metsästäjiä itseään vastaan, vaan pikemminkin se on hyvää metsästysharrastuksen markkinointia. Me metsästämme sitä riistaa mitä meillä on, ja siitä varmasti riittää kaikille. Metsäkanalintujen pyyntiä on nyt rajoitettu, ja rajoitusten puitteissa niitä saa metsästää, mutta miksi lähtisi tieten tahtoen ahnehtiman, jos kiinnostus ei siinä lajissa ensisijaisesti ole.
Yhtä kaikki, olen päättänyt viikon reissulleni tavoitteen, ja se on yksi metso. Jos jään tyystin ilman, sekin käy. Ensisijaisesti lähden reissuun oppimaan muilta, edellyttäen että pääsen kokeneemman porukan mukaan. Mikäli en pääse, lähden yksinäni. Asiat tarkentuvat vielä myöhemmin lisää.
- EVE

Kommentoi kirjoitusta.

« Uudemmat kirjoituksetVanhemmat kirjoitukset »