RUOKAHÄVIKISTÄ

Perjantai 23.11.2018 klo 17:47 - Erätuulia

Tällä hetkellä on käynnissä kiivas keskustelu ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvistä paremmista valinnoista, nimen omaan ruokavalinnoista. On kuitenkin minusta turha paatostaa mistään paremmista valinnoista, jos ne "paremmat valinnat" paasataan sitä mukaa roskikseen kuin niitä kaupasta kotiin kannetaan.

Välillä tuntuu, että ruoan arvostus on kulttuurissamme pyöreä nolla. Ihmiset ostavat aivan valtavia ruokamääriä joita he eivät ehdi syödä tai joista he eivät sittenkään viitsi kokata mitään. Tuplajääkapit ovat niin ääriään myöten täynnä, ettei kenelläkään ole edes tietoa, mitä takimmaisesta rivistöstä löytyy. Ruokia ei käytetä, eikä varsinkaan, jos päiväys menee yhdenkin yli. Avaamattomat jauhelihapaketit heitetään roskikseen. Tämä, jos mikä on tuhlaamista.

DSC_2054-01.jpeg

Ihmiset tietävät yhä vähemmän, mistä ruokamme tulee. Lapset eivät tiedä, mikä on nauta tai kalkkuna ja aikuiset ihmiset yllättyvät kuullessaan, että lehmä pitää lypsää useammin kuin kerran päivässä. Kerran eräs henkilö joutui erään asian puolesta lähtemään navetalle, ja hän yritti saada vapaaehtoista kaveria mukaan. "Navettakeikka" jaksoi naurattaa muita yhteisössä, ja ihmettelin, että mitä hauskaa tuossa nyt on. Lopulta minullekin selvisi, ettei monikaan olisi halunnut lähteä sinne paskanhajuun, "oksettavaan paikkaan". Silti nämä naureskelijat käyttävät maitotuotteita, tottakai, niitähän saa kaupasta. Maatalouslomittajan tyttärenä en ollut tuntenut itseäni koskaan ulkopuolisemmaksi. Jälleen kerran olin tyytyväinen, että olen ollut etuoikeutettu likaamaan käteni, eikä esimerkiksi lehmänpaska ole minulle juttu eikä mikään. Ymmärrän, ettei kaikilla ole ollut välttämättä mahdollisuutta käydä esimerkiksi lapsena navetassa, mutta sille ei mitään voi, jos ruoan alkuperä ei yksinkertaisesti kiinnosta.

DSC_1975-01_1.jpeg

Palataanpa vielä avaamattomien tai vaikka avattujen lihapakettien pois heittämiseen. Tämä, jos mikä saa vereni kiehumaan, tällaista toimintaa en kestä edes katsoa. Metsästäjänä en voisi kuvitellakaan sellaista tilannetta, että heittäisin metsästämäni syömäkelpoisen riistan roskikseen ja tiedän, että kaikki metsästäjät pystyvät samaistumaan tähän. Metsästäjät käyttävät saaliinsa hyödyksi niin hyvin kuin mahdollista, viimeistä grammaa myöten. Riistaliha on aina korkealle arvostettua ja siitä kokataan hienoja annoksia täydellä sydämellä perheen ja ystävien ravinnoksi ja iloksi. "Sen minkä tapat, sen myös käytät."

DSC_2046-01.jpeg

Miten sika, nauta tai kana eroavat tästä ideologiasta? Miksi niitä voi heittää tuosta vain roskikseen? Väitän, että metsästäjät ovat tarkkoja kaiken käyttämänsä lihan suhteen, sillä metsästäjät tietävät, miten kovan työn takana on saada maailman paras liha, suomalainen riista metsästä lautaselle. Yksi peura voi olla tuntikausien kyttäämisen tulos. Eläimen "siivoaminen" vaatii kädentaitoja ja liha täytyy vielä leikatakin. Miksi tuotantoeläin olisi vähemmän arvokas? Sen takia, että työn tekee joku muu, ja kuluttaja ostaa lihan kaupasta jääden täyteen pimentoon siitä, millä tavoin liha on sinne pakettiin päätynyt. Kyllä se sika jäisi aika monesta joulupöydästä pois, jos sille pitäisi itse kuula kalloon laittaa. Olen sitä mieltä, että jokaisen lihansyöjän pitäisi pystyä se tekemään tai vähintäänkin ymmärtämään mitä se vaatii, kyllä ruoan arvostus nousisi aivan toisenlaiselle tasolle. Olen ollut myös tilanteessa, jossa minua kehotettiin olemaan kertomatta lapselle ruokana olleen lihan alkuperää ja tapaa, jolla liha tuli lautaselle. Ei, ei näin. Mielestäni aikuisilla on vastuu kasvattaa lapsista ruokaa ja ravintoa arvostavia ihmisiä, ja tieto ruoan alkuperästä auttaa asiassa. Reilu kertominen ja asiassa opastaminen kantavat hedelmää paljon pidemmälle.

Syön suurimmaksi osaksi kalaa ja kotimaista kasvisruokaa. Riistaa syön aina kun sitä on tarjolla. Syömästäni ruoasta häilyväisen pieni prosentti on kaupan lihaa tai lihatuotteita, pari, kolme annosta kuukaudessa. Tapani syödä on minulle hyvin henkilökohtainen, ja päällimmäiset syyt siihen ovat eettisyys- ja terveyskysymykset. Panostan kotimaiseen, mahdollisimman lähellä tuotettuun ruokaan. Olen kuitenkin kaikkiruokainen, ja tilanteen niin vaatiessa syön mitä vain. Kun saan niin sanotusti "päättää itse" ruoistani, olen hyvin tarkka siitä, mitä ostan ja syön. Ruokahävikkiä taloudestani tulee todella vähän, tässä kuussa olen heittänyt pois 5 homehtunutta pehmopala-leipää, pätkän itse leipomaani kääretorttua ja astian pohjallisen murentuneita sipsejä. Leipien poisheittämiseltäkin olisi paremmalla suunnittelulla vältytty, kun olisin viitsinyt laittaa leivät riittävän ajoissa pakastimeen.

DSC_2027-01.jpeg

Haluan ja pystyn itsekin parantamaan vielä monta eri asiaa, esimerkiksi einesten käytön haluaisin lopettaa kokonaan ja voisin ostaa laadukasta lihaa ja suomalaista järvikalaa useammin. Kaikista tärkeimpänä asiana pidän kuitenkin sitä, että ruokahävikki olisi mahdollisimman pieni. 

Mielestäni yksi kaikista järkevimpiä ilmastoystävällisiä arjen tekoja on fiksata ruokahävikki minimiin. Samalla on hyvä vilkaista myös omaa asennetta syömäänsä ruokaa kohtaan. 

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: ruokahävikki, metsästäjät, metsästys

KANALINTUKAUSI 2018

Perjantai 9.11.2018 klo 20:24 - Erätuulia

Kanalinnut on nyt omalta osaltani jahtailtu tälle syksyä. Laskeskelin, että metsäpäiviä tuli kanalintujahdissa yhteensä 16 ja metsässä taivallettuja kilometrejä noin 64. Välillä on käyskennelty ilman asetta, yhdessä ja yksin, tositarkoituksella ja vähemmän vakavalla mielellä. Pystykorva on kuitenkin aina jolkotellut mukana, joskus kaksikin. Välillä nuotiopaikalla on vietetty pidempi aika kuin itse jahdissa. On satanut, paistanut, pakkastanut ja tuullut.

_20181109_200814.JPG

Minulla ei ole jakaa teille saaliskuvia, joten joudutte tyytymään tarinoihin. Yksi tämän syksyn mieleenpainuvimmista päivistä sijoittuu Savukosken jylhiin kairoihin. Tihkuttava sade arvellutti metsään lähtijöitä, mutta jahtipäivien huvetessa loppuun oli kuitenkin kunkin seurueen jäsenen lähdettävä koettamaan onnean. Kuuran jalkoja pakotti. Se nosteli tassujaan kuin tulisilla hiilillä, olihan sillä alla jo monta päivää juoksemista. Koira teki onnettomman lyhyitä hakulenkkejä, jotka kestivät suhteessa kuljettuun matkaan aivan liian kauan. Tihku yltyi kokoajan rankemmaksi sateeksi, ja minä odotin koiraa puun alla yrittäen pysytellä edes jotenkin kuivana. Kuuraa näytti kiinnostavan lähinnä housujeni sivutaskussa olevat rasvanavut ja se tulikin joka lenkin jälkeen kyttäämään taskuani. Odottelin koiraa niin julmetun kauan, että kylmyys alkoi hiipiä puseroon, vaikka syyskuu olikin tänä vuonna tavanomaista lämpimämpi.

_20181109_200753.JPG

Olimme edenneet pitkälle ja jossain vaiheessa olisi käännettävä kurssi takaisin kohti tietä. Edes linnut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat olleet näkyvillä surkeassa kelissä, vaan ne olivat menneet sadetta suojaan tiheiden kynttiläkuusten suojiin. Härkilan pukuni piti onneksi vettä, mutta valitettavasti yläasteaikainen koulureppuni ei. Evässämpyläni olivat kastuneet litkuksi ja olin unohtanut edes aavistuksen lämmittävän teetermokseni isän autoon. Vesisade hakkasi älypuhelimen näyttöä niin, ettei luuri enää toiminut kunnolla, mutta eipä sillä ollut kauaa merkitystä, sillä akku loppui. Jollain ilveellä selvisimme Kuuran kanssa takaisin tielle. Istuimme tien penkalle ja söimme kahteen pekkaan litimärät sämpyläni kaatosateessa. Kylmyys ja energiavaje kalvasivat suolta.

Sitten kuulin dieselmoottorin nakuttavan kauempana. Isä! Ja niinhän se oli, isä oli tullut omalta lenkiltään nappaamaan meidät kyytiin. Hyppäsimme Kuuran kanssa autoon ja kysyin, onko mitään syötävää. Isä kaivoi takapenkiltä iskemättömän suklaalevyn, joka oli ostettu lappilaisesta kaupasta, jossa olimme pysähtyneet tulomatkalla. Puraisin levystä suoraan palan ja hyvä jottei hampaani menneet poikki. Suklaassa oli väkeviä kiviä. "Mitä helevetin suklaata tämä on?"

"Se on turkinpippurisuklaata, se on kuulemma niin hyvää, että oli jostain kaupasta ihan loppunut", vastasi isä.

_20181109_200937.JPG

Voi hyvä luoja. Suklaahyllyt ovat joka kaupassa vähintään 10 metriä pitkät, ja isä valitsi metsästysreissulle eloonjäämispakkaukseksi niistä kaikista ihanista toffee-, pähkinä- ja keksisuklaista turkinpippurisuklaan, joka oli aivan täyttä kuraa sekä maualtaan että koostumukseltaan. Eikö tuon nyt järkikin sano, ettei turkinpippuri käy suklaan kanssa yhteen. Söin pahan suklaalevyn väkisin, kun ei ollut muutakaan. Hampaita kivisti sen jälkeen viikon.

Yhtä kaikki, tämän syksyn tavoite oli saada Kuuralle pudotus. Pari otollista tilannetta tähän olisi ollutkin, mutta minä onnistuin ne kämmimään. Vaikkei saalis ole kaikki kaikessa, niin pakko kumminkin myöntää, että harmittaa. Kuuralla metsästysvuodet vähenevät kokoajan.

IMG_20180912_135136_598.jpg

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen päässyt käymään metsällä ja olen metsästänyt aina kun olen pystynyt. Olen ajanut lähes 400 km metsästysmaille lähes joka kerta, kun minulla on ollut enemmän kuin yksi vapaapäivä. Kohtuu tyytyväinen täytyy olla myös siihen, että minulla on ollut käytössä tasan kaksi lomapäivää tänä vuonna ja siitä huolimatta olen pystynyt tekemään kaksi metsästysreissua, toisen Lappiin ja toisen Kainuuseen. Jotkut ovat kertoneet minulle kadehtivansa tuollaisia reissuja, mutta eivät ne ihan ilmaiseksi ole tulleet. Joka ikinen tunti on kuitenkin täytynyt töissä korvata ja voitte varmaan arvata, mitä olen tehnyt kaiken sen ajan kun en ole ollut metsällä.

Mitähän sitä sitten elämällään tekisi? No, käydään metsäreissujen väleissä töissä. Mutta  kanalinnut saavat odottaa ensi syksyä!

Tuulia



1 kommentti . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, metsästys

KANALINNUSTAJIEN SYKSY

Sunnuntai 21.10.2018 klo 12:25 - Erätuulia

Useat ovat kysyneet minulta, että mitä mieltä olen tämän vuoden harvinaisen pitkästä kanalintukaudesta. Minusta tämä aihe ansaitsee ihan oman postauksensa, joka tulee nyt.


IMG_20181014_121022_776.jpg


Viime helmikuussa luin kolumnin, jossa ehdotettiin metsäkanalintujen viiden vuoden täysrauhoitusta. En ymmärrä, että miten kukaan suomenpystykorvalla metsästävä voi ajatella moisen ratkaisun (kanalintujen viiden vuoden täysrauhoituksen) olevan millään tasolla hyvä. Jos metsäkanalintujen metsästäminen kiellettäisiin, olisi myös yhden eräkulttuurimme, eikä pelkästään eräkulttuurin vaan koko suomalaisuuden yhden rikkaimman perinteen tulevaisuus vaakalaudalla. Se olisi mielestäni suurempi paha kuin kannanverotus metsästämällä, joka on prosentuaalisesti hyvin pientä verrattuna muihin kantaa rokottaviin tekijöihin.

IMG_20181015_140009_908.jpg


Kanalinnustuskausi on tänä vuonna pidempi kuin miesmuistiin - kirjaimellisesti. Monet vanhemmat metsästäjät ovat sanoneet, etteivät muista, että kausi olisi ollut koskaan näin pitkä heidän elinaikanaan. On mielestäni hienoa, että tämän vuoden elinvoimainen lintukanta on huomioitu pidemmillä metsästysajoilla. Se tarkoittaa pelkkää hyvää suomenpystykorvaharrastajille ja mikä parasta - tietää myös uusia harrastajia, mikä ennen kaikkea hyödyttää suomenpystykorvalla metsästämistä harrastuksena sekä tuo lupausta rodun jatkuvuudelle yleensä. Ainoa keino, miten tämä perinteikäs metsästystyyli voi jatkua, on se, että uudet ja myös nuoret harrastajat innostuvat lajista ja ottavat koiria. Miksi kukaan ottaisi suomenpystykorvaa itselleen, jos sille ei saisi pudottaa viiteen vuoteen lintua? Itse en ole vielä kouluttanut suomenpystykorvaa metsälle pennusta, mutta on selvää, että se ensimmäinen pudotus on hurjan tärkeä koko prosessissa. 

DSC_7133-01.jpeg


Ehdotusta viiden vuoden täysrauhoituksesta kommentoitiin aika tavalla. Mieleeni jäi erityisesti kommentti: "Samaa mieltä, mut huono homma sille joka o just ottanu pystärin". Se ei ole mikään "huono homma jos on just ottanu pystärin", vaan kyseessä olisi paljon suurempi problematiikka kuin yksittäisen henkilön yksittäinen koira. Koko metsästysperinne saattaisi hiljalleen kuihtua pois, mikä tekisi auttamatta hallaa myös rodulle.

_20181021_121042.JPG


Toki suomenpystykorvalla voi metsästää myös muuta riistaa kuin lintuja, mikä on erittäin kiehtovaa. Tulevaisuudessa rodun käyttötarkoitus saattaa muovautua kullekin aikakaudelle sopivaksi. Mutta ei nyt vielä luovuteta, kun kanalintuja on metsät täynnä.

Tuulia



4 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira, kanalinnustus

ENEMMÄN KUIN HARRASTUS

Lauantai 6.10.2018 klo 22:07 - Erätuulia

Tässä, kun olen lähes viikon maannut neljän seinän sisällä pää kenossa, on ollut aikaa miettiä omien harrastusten ja yleensä harrastamisen merkitystä.

Neljännesvuosisataan mahtuu monenlaista lajia, kun pienestä aloittaa. Urheileminen on sisäänrakentunut ominaisuus minussa ja tällä hetkellä lajeinani ovat crossfit, kuntosali ja juokseminen. Treenaan niin paljon kuin ehdin, toisina viikkoina enemmän ja toisina vähemmän. Kun metsästysmaat ovat 400 kilometrin päässä paikasta, jonne posti menee, matkustaminen katkaisee vääjäämättä treeniviikon. Kotona Etelä-Pohjanmaalla keskityn metsästämiseen. Päiväni ovat yleensä aina täyteen suunniteltuja, eikä tylsää ehdi tulla. 

IMG_20181006_160534_522.jpg

Treenaamisen vastapainoksi huollan kehoani säännöllisesti, voisin jopa varovaisesti väittää, että keskivertourheilijaa paremmin. Nyt olin kuitenkin venyttänyt hierojalle menemistä, vaikka rinnalleveto oli muokannut hartialihakset kivikoviksi, eivätkä epäkkäät meinanneet enää palautua normaalitilaan. Olin kuitenkin varannut jo ajan, ja toivoin, ettei viulunkieli ehtisi katketa ennen sitä. Viime viikon viimeinen treeni olisi kuitenkin kannattanut jättää väliin, sillä vaikka kyykkäsin ykköset uusiksi, niin samalla onnistuin telomaan niskani siten, että sekä työhanskat että treenilaukun sai heittää nurkkaan hetkeksi aikaa.

Se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että pitkään odottamani vapaapäivät, jotka piti pyhittää pystykorville ja kanalinnuille, menivät suunnitelmiltaan uusiksi. 

Välimatkan takia menee taas pitkään, että pääsen seuraavan kerran Etelä-Pohjanmaalle. Pelkkä ajatuskin siitä, että pääsen metsään vasta viikkojen päästä, raastaa mieltä varsinkin, kun kanalintukausi on parasta aikaa käynnissä. En ole aina tiennyt, kumpi on minulle tärkeämpää, treenaaminen vai metsästys. Niitä kahta on todella vaikea verrata keskenään, molemmat ovat minulle elämäntapoja. Tällä hetkellä elämäntilanne on kuitenkin se, että treenaaminen on arkea, mutta metsästäminen juhlaa. Haluaisin metsästämisen olevan suurempi osa jokapäiväistä arkeani, mutta se tarkoittaisi pitkän tähtäimen vakaata suunnittelua ja suuria elämänmuutoksia, jotka eivät voi tapahtua hetkessä. Haaveet kuitenkin ovat kirkkaana mielessä.

_20180914_191844.JPG

Kun tarkemmin ajattelee oman harrastuksen merkitystä, totta puhuen mikään muu ei herätä minussa niin paljon tunteita kuin metsästys. Pelkästään ampumaradalla treenaaminen saa aikaan kaikki tunteet väliltä "vittu mä lopetan koko paskan" ja "tää on siisteintä mitä voi tehdä". Metsästys harrastuksena on laaja ja siihen liittyy monenlaisia asioita, jotka voivat nostaa tunteet pintaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun katson ensin puhelimeni ruutuun välähtävää kuvaa hirvikoirasta, jonka vatsan susi on repinyt auki ja sen jälkeen oman olohuoneeni matolla tyytyväisenä kuorsaavaa pystykorvaa tai otan vastaan vittuilua siitä, etten taaskaan saanut saalista, ihmiseltä, joka ei ole kävellyt metriäkään metsän puolta, mieliala voi käydä hyvin erilaisilla korkeustasoilla. Toisaalta se, että oma koira löytää linnun ja haukkuu sitä, nuotio syttyy ensimmäisellä tulitikulla, aurinko lämmittää pakkasen puremia poskia, pystykorvan myyrähaukku pellolla ei kestänytkään kahtakymmentä minuuttia, vaan vain viisi minuuttia, poronpaska ei pinttynytkään uuteen Trackeriin tai kengät pysyivät kerrankin kuivina, ovat pieniä asioita, joita on ihan turha selittää kellekään - ne pitää tulla itse kokemaan, että voi tajuta niiden hienouden. Välillä ajattelen myös säälien niitä, jotka eivät harrasta mitään. Jo pelkästään Suomen luonto tarjoaisi niin monipuolisesti mahdollisuuksia, että ikään, kokoon, näköön ja rahatilanteeseen katsomatta jokaiselle löytyisi varmasti jotakin, jolla voisi elämäänsä rikastuttaa.

DSC_6852-01.jpeg

Joskus voi käydä myös niin, että makaa kuudetta päivää sohvan nurkassa valmiina myymään metsästysaseensa pois epätoivon alhossa. Silloin sinulle rakas ihminen tulee, lataa termospullon kahvia täyteen ja komentaa, että "nyt lähäretään vaikka Hirvijoelle, makaaminen saa piisata" ja vietätte monta tuntia raikkaassa ilmassa kauniissa kangasmaastossa auringonsäteiden tulviessa puiden lomitse päin pläsiä kahden pystykorvan toilailuja seuraten, mieli voi parantua yhtäkkiä. 

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa

KANALINTUJAHDISSA LAPIN ERÄMAILLA

Torstai 20.9.2018 klo 18:45 - Erätuulia

En todella voisi olla enää enempää reissussa rähjääntynyt, eikä voisi Kuurakaan. Nyt, kun olen kesäloman jälkeen ollut muutaman päivän arjensyrjässä kiinni, alkaa pikkuhiljaa elimistökin sopeutua normaaliin elämään. Vaan oli meillä niin upea reissu, että kaikki on tämän arvoista!

IMG_20180914_182245_734.jpg

Tarkempaa paikkakuntaa mainitsematta viikko vierähti pohjoisessa, korkealla Suomen Lapissa. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt noin korkealla, mutta paikallinen luonto vei sydämeni heti. Ruska oli mennessä vielä puhkeamassa, mutta viikon edetessä mustikanvarvut näyttivät päivä päivältä punaisemmilta ja lehtipuiden lehvät keltaisemmilta. Pitkästä aikaa näin porojakin (Kuura innostui niistä myös, mutta ei onneksi kovin kauas niiden perässä juossut). 

DSC_6254-01.jpeg

Mikä porojakin enemmän sydäntäni lämmitti, on se, että näin metsässä kanalintuja. Tämä syksy on aivan toisenlainen kuin viime syksy, jolloin näin Suomessa tasan yhden metsäkanalinnun. Poikueet ja vanhat linnut olivat metsässä oikea ilo silmälle ja koirat pääsivät haukkumaan. Ainoastaan riekko jäi tälläkin kertaa vielä näkemättä, ehkä ensi vuonna?

IMG_20180911_190831_042.jpg
IMG_20180911_190831_051.jpg
Osaltani linnut jäivät ampumatta. Yksi pudotus Kuuralle olisi ollut oikea reissun kruunu, mutta en osaa tästäkään olla pahemmin harmissani. Olen suomenpystykorvalla metsästävänä täysi aloittelija, ja minulle on jo paljon, että pääsin kuulemaan oman koirani lintuhaukkua. Se, etten päässyt ampumahollille asti, ei ole mikään maailmanloppu. Kyllä meidän aika vielä tulee.

DSC_6367-01.jpeg

Kävin metsällä sekä isäni kanssa että yksin. Tuntuu, kuin olisin jälleen kerran ylittänyt itseni, en ole nimittäin ikinä ollut noin syvällä metsässä yksin. Alkuun minua jännitti, mutta jännitys kyllä katosi hyvin nopeasti, kun tulivat ensimmäiset linnut polulla vastaan ja haukku alkoi. Toki reittini, joita kuljin, olivat helppoja, mutta silti. Kyllä se ihan mukavalta tuntuu, kun oma suuntavaisto on yhteisössä yleinen vitsi ja siitä huolimatta löysin kuin löysinkin takaisin.

IMG_20180913_171905_959.jpg

Keli oli välillä vesisateen takia haastava. Kumisaappaat eivät olleet ollenkaan huono kenkävalinta matkalle, varsinkaan, kun haukku oli toisella puolella puroa, eikä ylityspaikkaa ollut missään. Uusi Härkilan Freja -pukukin piti mukavasti vettä, joten läpi asti ei kastunut kukaan muu kuin koira. Vesisade myös rajoitti lintujen liikkumista. Kilometrejä ja mielenravintoa tuli paljon. Ravintoa tuli kyllä myös keholle, meillä oli tapana kokata joka ilta kukin vuorollaan kunnon illallinen, eikä silloin raaka-aineissa säästelty. Tuskinpa pääsin kovin paljoa laihtumaan, vaikka kulutus oli kova. Lenkkien päätteeksi teimme joka päivä tulet isän kanssa. Syön kotona lähes pelkkää kalaa ja kasvisruokaa, joten makkarakiintiö alkaa olla tältä vuodelta täysi, vaikka ihan hyviä ne nälkään olivatkin!

DSC_6316-01.jpeg

Jotkut tuttavani ovat ihmetelleet, että kuinka en saanut ammuttua mitään. Suomenpystykorvalla korkealla moraalilla metsästävälle saaliin saaminen ei ole mikään helppo juttu, vaikka olisi kokeneempikin kairojen kulkija ja omistaisi laajalti hakevan, hyvän koiran. Kyllähän sitä lintuja saa, jos aina tavatessa ampuu. Idea kun tämän rodun kanssa talsiessa on kuitenkin se, että koira etsii linnun ja haukkuu sitä. Minullakin oli pari kertaa piikillä, mutta kun koira oli juuri eri paikassa, niin jäi puristamatta. Jokaisen ihmettelijän sopii mennä kokeilemaan ja tallaamaan samat jäljet, kyllä metsässä lintuja on. Juuri haastavuuden takia laji varmaan minua viehättääkin, ja tietysti rakkaus kansallisrotua kohtaan. Jokaisen haukkuun pudottavan on syytä olla ylpeä itsestään ja omasta koirastaan ja kohdella saalista sen arvolle sopivalla tavalla.

DSC_0308-01-01.jpeg
DSC_6428-01.jpeg
Vaikka saalista jäinkin vaille, reissussa ei ollut silti mitään tyhjää. Nautin jokaisesta sekunnista, jonka sain viettää koirien kanssa mitä upeimmassa Lapin luonnossa. Itse panostan mieluummin kotimaamatkailuun, joten kannoin mielelläni luparahat sekä muut matkustamisesta aiheutuneet kulut Lappiin kuin mihinkään etelän kohteeseen. Mikä parasta, perheemme nuorelle koiralle, Rokalle tuli onnistumisia. Rokka on kehityskelpoinen kaveri, joten pudotukset menivät oikeaan osoitteeseen. Toki pudottajallakin on asiasta lähes 50 vuoden kokemus, se on hieman enemmän kuin minun reilu vuoteni. :) Valokuvaaminen on myös asia, josta tykkään, ja kuvia tulikin otettua runsaasti, sillä puitteet valokuvaamiselle olivat huikeat.

IMG_20180915_174449_855.jpg

Lopussa kiitos kuuluu jahtiseuralle, jota pelkästään kuuntelemalla tuli oppia yhdestä jos toisestakin asiasta. Kiitos, että pääsimme Kuuran kanssa mukaan. Nyt on paiskittava töitä välillä, että pääsee seuraavalle retkelle. Se onkin sitten Etelä-Pohjanmaan tuttuakin tutuimmissa maisemissa, eikä niissäkään puitteissa mitään moitittavaa ole!

Tuulia

Yhteistyössä Härkila, Tracker



5 kommenttia . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, lappi, metsästys

KOHTI KANALINTUKAUTTA 2018

Maanantai 3.9.2018 klo 19:32 - Erätuulia

Viikonlopulta jäi sen verran ruokaa yli, että tänään voin käyttää ajan, joka muutoin kuluisi  perunoiden keittoon, mieleisellä tavalla hyödyksi, eli istumalla alas pohtimaan syntyjä syviä.

Viikon päästä on kanalinnun aloitus. Tätä on odotettu koko vuosi, on painettu hommia vuorotta suoraan helvetistä tulleiden helteiden alla kaikenlaisten muiden elämän tyrskyjen myllätessä ympärillä välillä syömättä ja välillä nukkumatta. Syyskuuta on odotettu, mutta silti se tuli niin yllättäen. Kun kokoajan on jotakin päivien täyttyessä töistä, metsästysharrastuksesta ja treenaamisesta, aika menee yllättävän äkkiä. Kolmen päivän päästä pitäisi jättää etelä ja karistaa maantietä pitkin kohti kanalintujahtia, ja kaikki hommat on tekemättä. Sunnuntaina illalla täytyisi olla kohteessa ja maanantaina metsässä.
2018-09-03_07.20.44_1.jpg

No okei, olen mä nyt sentään luvat ostanut ansiokkaasti ajallaan valtion maille. Ja onhan tässä puuhasteltu uuden Sauerin kanssa, että se on saatu lintupanokselle kohdilleen. Toki taidan pääasiassa kuitenkin luottaa vanhaan kunnon haulikkoon, mutta molemmat aseet pääsevät mukaan kuitenkin.

En ole siis juurikaan suunnitellut reissua, hankkinut vain välttämättömimmät tarvikkeet, enkä vain tätä reissua varten, vaan yleensä metsästysharrastuksen vuoksi. Ja osa on silti vielä hankkimatta. Itseasiassa vapaatkin reissua varten minulle varmistui vasta viikko sitten. En ole jaksanut liiaksi pipoa kiristellä. Koiran kunto on mitä on kesän jäljiltä, viime vuonna vannomani asereppu on edelleen kaupassa eikä suunnistus suju minulta vieläkään. Näillä mennään mitä on, eli melko vähällä on pärjättävä.

2018-09-03_07.20.45_2.jpg

Palataan hetkeksi viime vuoden reissuun, jonka teimme koiran kanssa Ruotsiin. Sitä suunniteltiin, jahtiporukan kanssa tavattiin ennen reissua ja mukaanpakatulla tavaramäärällä olisi elänyt erämaassa vaikka kuukauden. Huomaan edelleen miettiväni usein tuota reissua, joka on ollut tähänastisen elämäni paras viikko. Pohjois-Ruotsi oli autio, ja ne pienet, harvakseltaan rakennetut mökit olivat kuin piparkakkutaloja. Olisin halunnut jäädä sinne.

Pohjois-Ruotsin jylhä luonto vaaroineen olisi varmasti ollut minulle jo riittävä syy jäädä ikuisiksi ajoiksi, mutta todellisuudessa taisin paeta omia silloisia kotiolojani. Tuo reissu, jota ei olisi ollut ilman metsästystä, avasi silmäni monelta kantilta, ja sieltä kotiinpaluu aloitti pitkän ja raskaan tienraivauksen hetkeen, jossa olen nyt - kivireki sai jäädä niille sijoilleen, minä jatkoin matkaani, kevyesti.

2018-09-03_07.20.45_1.jpg

Metsästysharrastus on muuttanut elämänkatsomustani todella paljon. Pohdin paljon yltäkylläistä länsimaalaista elämäntyyliä - jatkuvaa kuluttamista, ruoan ja luonnonvarojen epäkunnioitusta ja tuhlaamista, luonnosta vieraantumista, pinnallisuutta, itseriittoisuutta ja uusavuttomuutta. Kaikkea sitä, josta itse opettelen pysymään kauempana. Jos toinen ihminen ei pysty ymmärtämään näitä asioita minun kantiltani, en voi jakaa maailmaani hänen kanssaan. Metsästys on tuonut äärettömän paljon hyvää elämääni ja kasvattanut minua ihmisenä sellaiseen suuntaan, jossa haluan olla.

Järjestelmällisyyttä ja suuntavaistoa tosin se ei vielä ole tuonut, joten jatketaan harjoituksia.

Jos yksi reilun viikon reissu voi valistaa ihmistä noin paljon, en tyydy yhtään vähempään tälläkään matkalla. Odotan viideltä metsästyspäivältä uusia kokemuksia ja oivalluksia. Jos saan pudotettua yhden kanalinnun oman koirani haukkuun, teen sen mielelläni tällä reissulla. Jos se jää tällä reissulla tekemättä, se kokemus jääköön odottamaan meitä.

Kevyin mielin kohti tämän syksyn kanalintukautta.


Tuulia




Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkanalintu, metsästys, kanalinnustus, suomenpystykorva

KUURA, SUOMENPYSTYKORVA

Maanantai 27.8.2018 klo 19:16 - Erätuulia

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta suomenpystykorva? Mieti hetki. Anna, kun arvaan - se kuva lapsuuden mummolassa häkin perällä räkyttävästä, turhautuneesta koirasta, jota kaikki pelkäsivät. Muutaman kerran vuodessa se otettiin häkistä pois, silloin kun lähdettiin metsälle.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minulle on tullut uusia ihmisiä kylään, jotka ovat jo etukäteen sanoneet: "Mä voin sitten vähän pelätä sitä sun koiraa, naapurissa oli sellainen ja se puri aina." Toinen tuttu lausahdus on: "Suomenpystykorva mahtaa kyllä olla maailman kaunein koira. Harmi, että se räksyttää kokoajan, ei kyllä sovi kerrostaloon." Edellä kuvattu asenne suomenpystykorvasta on vanhanaikainen. Kaikilla ei ole etuoikeutta asua maalla ja suomenpystykorvan ottaminen kerrostaloon mietityttää. Väitän, että nämä vanhanaikaiset asenteet ovat monelle se seikka, jolla päätös rotuvalinnasta tehdään, suomenpystykorvan tappioksi. Haluan muuttaa näitä asenteita kertomalla omakohtaisia kokemuksia rodusta sekä metsästyskaverina että sisäkoirana. 
IMG_20170831_104543_135.jpg

Suomenpystykorva on haukkuherkkä ja sen kuuluukin haukkua, siitä syystä se on kautta aikain ollut myös ensiluokkainen vahtikoira - meidän tontille ei tulla salaa. Suomenpystykorva ilmoittaa havaitsemastaan liikehdinnästä varmasti, jos sitä pidetään ulkona. Rotu kuitenkin vaatii erittäin paljon aktiviteettia, eikä pelkkä häkkielämä riitä sille millään. Tällöin koira voi purkaa turhautumistaan niin sanotulla "tyhjän haukkumisella". 

Meidän Kuura oli tyhjänhaukkuja. Se oli niin huomionhakuinen, että pihalla ollessaan se usein haukkui turhanpäiväisiä asioita ihan vain ilmoittaakseen, että sekin on täällä. Kuura kaipasi paljon ihmisten seuraa, muuta hyväksyntää ja se on muutenkin erittäin miellyttämishaluinen. Välillä Kuura pääsikin sisälle, ja kusi välittömästi rakon tyhjäksi keskelle lattiaa. Jotkut väittävät, etteivät koirat osaa vinoilla, mutta minä väitän toisin.
2017-09-13_11.40.34_1.jpg

Kuura muutti ulkoa kanssani kerrostaloon 1,5 vuotta sitten. Opetteluvaiheessa se haukkui kaikki oudot, käytävästä tulevat äänet, mutta se oppi hyvin nopeasti, ettei niitä ääniä tarvitse haukkua. Nykyään se ei reagoi muualta tuleviin elämisen ääniin millään tavalla paitsi, jos joku tulee oven taakse. Sisään tulevat vieraat haukutaan aina, mutta tervehtimisen jälkeen se rauhoittuu hyvin nopeasti.
2018-08-27_05.55.21_1.jpg

Kuura sai kaipaamansa hyväksynnän ja pääsi sisäkoiraksi. Aluksi en päästänyt sitä makuuhuoneeseen, mikä tarkoitti yön aikana olohuoneeseen ilmestynyttä kusilammikkoa. Kun aloin päästää sitä kanssani nukkumaan, yökuseminen (protestointi) loppui siihen paikkaan. Vaikka suomenpystykorva on seurallinen rotu, Kuura on jopa suomenpystykorvaksi aivan uskomattoman seurankipeä. Joku joskus kommentoi, että "suomenpystykorvasta saa kaverin vaikka saunanpesuun". Allekirjoitan joka kirjaimen. Kuura seuraa minua vaikka hamaan tappiin asti, missä ikinä kuljenkin.

Haukkumattomuuden ja sisäsiisteyden Kuura siis oppi 7-vuotiaana. Suomenpystykorva on älykäs rotu. Miten paljon sille voikaan opettaa pennusta asti?
2018-08-27_05.48.42_1.jpg

Kuura orjailee minua myös metsällä. Se etenee vasta sitten, kun annan siihen luvan liikkumalla itsekin. Kuuran hakulenkit eivät ole kovin pitkiä, se hakee noin 300 metrin päästä ja tulee sitten takaisin. Käytännössä liikun itse aina sen verran, että rohkaisen Kuuraa etenemään ja sitten jään vain paikoilleni odottelemaan. Kun haukku alkaa, sydän jättää yhden lyönnin välistä. Silloin lähden hiipimään kohti haukkua. Se on paras näky ikinä, kun oma koira haukkuu lintua.
2018-08-27_05.59.20_1.jpg

Kuura haukkuu isoja kanalintuja sekä oravia, joskus myös sorsaa. Sitä kiinnostaa myös pienpetojen jäljet, peurat ja jänikset. Kuura ei ole ainakaan minun kokemusteni mukaan hirviverinen eikä se hauku esimerkiksi pyytä. Minulla on myös niin vähän metsästyspäiviä Kuuran kanssa takana, että en pysty sanomaan, toimiiko se pienpedoille vai ei, se on meillä molemmilla vielä opettelun asteella. Yritystä kuitenkin on.
2018-08-27_05.57.44_1.jpg

Minä en ole vielä päässyt pudottamaan Kuuralle lintua, vaikka tilanteita on ollut. Kuuralle on kuitenkin niitä pudotettu ja se on minunkin suuri haaveeni ja tavoitteeni. Kuura on jo 8-vuotias, joten olisi suotavaa, että pääsisimme toteuttamaan haaveen tänä syksynä. Tänä vuonna lintukannat ovat elinvoimaiset, joten meillä on todellakin hyvä sauma onnistua. Kuura on uskollisin ystäväni eikä se jättäisi minua milloinkaan, missään tilanteessa. Haluan ehdottomasti sille kiitoksena tästä kaikesta onnistumisen, vaikka se olisikin minulle isompi asia kuin koiralle. Mikäli onnistuisimme, se tulisi todennäköisesti olemaan elämäni onnellisin päivä.

Olen itsekin vasta aloittelija, ja Kuura on ollut täydellinen kaveri minulle näiden hommien opetteluun. Kunhan kokemus karttuu, perheemme tulee kasvamaan yhden narttupystykorvan verran. Se tosin tapahtuu vasta sitten, kun metsästysmaat ovat meitä lähempänä kuin 400 kilometrin päässä. Vaikka pentu olisi ihana asia, on pakko ajatella järjellä. Pennun on päästävä metsään oppiakseen asioita, eikä se onnistu optimaalisesti tällä hetkellä. Vaikka suomenpystykorvalla metsästys ei ole helpoimmasta päästä laji, niin mikään ei estä aloittelijaa ottamasta suomenpystykorvaa, vaikka ihan ensimmäiseksi rodukseen. Kattava perehtyminen lajiin riittää. Sitten vain metsään. En näe myöskään mitään estettä, miksei suomenpystykorvaa voisi ottaa sisäkoiraksi.
IMG_20171126_142642_543_1.jpg

Kotona kun olemme, Kuura lähinnä makaa joko vieressäni, selkäni takana tai jalkojen juuressa. Se on aina valmis lähtemään ulos, vaikka se viihtyykin sisällä erittäin hyvin, joten laiskan ihmisen koirarotu se ei ole. Välillä Kuura villiintyy ja tarvitsee jatkuvaa tekemistä. Sen energia ei purkaudu, jos sitä käyttää postilaatikolla ja takaisin. Lapualla olen välillä joutunut pitämään Kuuraa ulkotarhassa yön yli. Se on sopeutunut sinnekin tauon jälkeen aina oikein hyvin siitä huolimatta, että saa nykyään nukkua sängyssä. Ulkotarhassa se makoilee hiljaa ja tarkkailee tilannetta. Kuura on muuttunut niiltä ajoilta, kun se oli lähes 100% ulkokoira. Kuura on myös yhä enemmän yhden ihmisen koira, se ei välttämättä lähde ulos eikä noudata muiden kutsuja kuin minun.

Lenkillä kaulapannassa ollessaan Kuura vetää, mutta valjaissa veto vähenee ja kun juoksemme, se tulee ihan vierellä. Kuura on mukana joka paikassa, minne menen, joten se matkustaa kohtalaisen paljon auton kyydissä ja sielläkin makaa hiljaa, jos sille on oma boksi. Jos autossa ei ole koiraboksia, se on haukkuherkempi myös autossa. Kuura on myös vanhalla iällä oppinut sosiaalisiin tilanteisiin, nykyään en jännitä enää sen ja vieraiden koirien tapaamisia. Kesällä olimme Jämsässä, ja Kuura viihtyi omakotitalon pihassa ilman hihnaa suuren koiralauman kanssa tontin rajoja kunnioittaen, kuten muutkin tekivät. 
2018-08-27_05.50.57_1.jpg

Suomenpystykorva tarvitsee aktiviteettia, rodunomaista tekemistä eli metsää ja se on erittäin reviiritietoinen. Joskus suomenpystykorvalla tulee erimielisyyksiä myös isäntänsä kanssa ja tappelun tullessa toisen koiran kanssa ainakaan Kuura ei peräänny. Kipakka luonne onkin yksi asia, mistä pidän, kyllä sitä pitää vähän luonnetta olla. Riitatilanteessa olen joutunut muutaman kerran kurittaa Kuuraa, mutta nykyään pelkkä äänen korottaminen riittää. Yhteiselomme täällä on leppoisaa. Kuura tulee viereeni nukkumaan aina, kun menen sänkyyn ja pääasiassa myös nukkuu niin pitkään kuin minäkin nukun. Kuura on ollut myös erittäin terve, siltä on ikänsä aikana poistettu kaksi huonoa hammasta ja nyt sillä on iän tuomaa, alkavaa nivelrikkoa. Suomenpystykorville kasvaa usein häiritseviä luomia silmäluomiin. Kuuralla on yksi sellainen, mutta se ei eläinlääkärin mukaan ole koiraa häiritsevä.

Henkilökohtaisesti minulla ei ole muita rotuvaihtoehtoja. Olen haaveillut suomenajokoirasta, mutta tiedän, että suomenpystykorva tulee aina olemaan ykkösvaihtoehtoni, olen kasvanut siihen. Kuura ei ole ehkä se tyypillisin esimerkki suomenpystykorvasta rotuna, mutta se on sellainen kuin on ja minulle paras koira. Minulta on kysytty myös paljon sitä, mitä mieltä olen metsäkanalintujen metsästysajan pidentämisestä. Siitä tulen kirjoittamaan postauksen myöhemmin.

Tuulia



5 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira

JOTAIN UUTTA, JOTAIN LAINATTUA

Keskiviikko 8.8.2018 klo 18:34 - Erätuulia

..muttei mitään sinistä.
IMG_20180723_214701_583.jpg

Aloitin metsästysharrastuksen laina-aseella tietämättä mitään aseiden sopivuuksista tai juuri mistään muustakaan. Pöytää ei ollut minulle kukaan kattanut valmiiksi vaan lähes kaikki on täytynyt opetella itse alusta alkaen - ja aina sieltä kantapään kautta. Erinäisten koulutustilanteiden ja muiden tilaisuuksien kautta olen saanut monenlaista tietoa, ja esimerkiksi haulikko, jolla sain ensimmäisen riistani, on todettu minulle täysin epäsopivaksi.
DSC_5441-01.jpeg

Voiko joku aseen sopivuus oikeasti olla niin iso juttu? Jos ajattelen metsästämistä vaikka neljänkymmentä vuotta sitten, kuinka moni on tiennyt mistään aseen sopivuuksista mitään? Riistaa on silti tullut, vaikka mitään hienoja vehkeitä tai vempeleitä ei ole ollut ja isolla porukalla on saattanut olla käytössä tasan yksi torrakko, jota kukin on käyttänyt vuorollaan. Eikä tarvitse mennä edes niin kauas ajassa taaksepäin, kun uutta asetta hankittaessa on otettu suurin piirtein ensimmäinen, joka on kouraan osunut. Tieto aseiden sopivuuksista on tuntunut olleen vain ammattilaisilla ja kilpa-ampujilla.

Nykyään tietoa on meillä tavallisillakin tallaajilla enemmän. Esimerkiksi naisena minulle useat originellissa kunnossa olevat haulikot ovat kiistatta liian pitkiä, sillä yksinkertaisesti fysiologiset välitykset ovat erilaiset kuin miehellä. Liian pitkällä perällä olevaa asetta ei saa nostettua sujuvasti poskelle ja nopeiden ampumistilanteiden onnistuminen on silkkaa tuuripeliä.
_20180808_151828.JPG

Koska metsästys on kallis harrastus, jossa kahisevasta maastotakistakin saa pulittaa monta sataa euroa, ei kaikkea voi mitenkään ostaa kerralla. Niinpä päätin, että haulikon sijaan panostan tänä syksynä kivääriin ja kiikariin. Teen yhteistyötä Sauerin ja ZEISSin kanssa, joten valinta oli minulle alusta alkaen selvää. Hankin omaan kokemukseeni suhteutettuna sekä hintalaatusuhteeltaan parhaimman yhdistelmän (yleisaseeksi aina hirvestä supikoiriin, kettuihin ja muihin repolaisiin), jonka tällä hetkellä saatoin - Sauer 100 Classicin puutukkisena (308win) sekä ZEISS Conquest V6:n (2-12x50). Kiikari Saueriin minulle asennettiin Varuste.netin liikkeessä Helsingissä.
_20180808_151215-01.jpeg


Asekaapista löytyy siis jotain aivan uutta, mutta myös vanhaa ja lainattua. Uuden haulikon hankintaa on lykätty ensi kesään, sillä ystäväni kuuli ahdinkoni ja kaivoi minulle lainaan kaappinsa perukoilta vanhan, pienen haulikon, jonka oli tullut itselleen ostaneeksi aloittelijana - arvata saattaa, että hänelle ase oli tietenkin liian lyhyt. Ystäväni poisti jatkopalan ja tuunasi aseen perän siihen malliin, että pystyin käydä sitä radalla testaamassa. Vanha pikkuhaulikko nousi niin sujuvasti poskelle, että se jäi minulle pidempiaikaiseen hoitoon.


Kerroin haulikkoasiasta Instagramin puolella, ja kysymyksiä tuli heti monta, että minkä merkkinen haulikko minulla nyt on käytössä. Vastaan nyt myös yhteisesti, että kyseessä on Gyttorp, mutta itse en näe merkillä suurtakaan merkitystä siinä vaiheessa, kun vihdoin on löytynyt ase, joka näyttäisi sopivan itselle. Jokin tietty merkki ei välttämättä ole avain onneen, vaan aseita täytyisi oikeasti saada kokeilla ja testata ennen ostamista. Toki merkeillä on ihan kiva hifistellä välillä, onhan se esimerkiksi mukava ajella Audilla ensimmäisen autoni, Renaultin jälkeen. Toki Renaulttikin vei perille moitteetta ja oli verrattain harvoin hajalla.

_20180808_151319-01.jpeg


Palatakseni vielä uusimpaan hankintaani, kivääriin - tukkien materiaali tuntuu olevan myös mielipiteet jakava keskustelunaihe. "Älä osta sotapyssyä, ase on työkalu, ei mikään näyttelyesine, synteettinen se olla pitää". Käsitän synteettisen tukin helppouden ja hyödyn, mutta puinen tukki symbolisoi minulle jotain syvempää yhteyttä tähän elämäntapaan, luontoon sekä historiaan. Muovi materiaalina tuo minulle mieleen aivan toisenlaisen kuvan, eikä se liity metsästämiseen tai luontoyhteyteen millään tavalla. Tiesin heti, että tulen valitsemaan kiväärini puisella tukilla silläkin riskillä, että puun pinta joskus naarmuuntuisi tai kolhiintuisi.

Tänä syksynä ei voi ainakaan varusteita syyttää, jos tilanteet eivät onnistu..

Tuulia




4 kommenttia . Avainsanat: sauer, metsästysaseet, zeiss, metsästys