TAVOITTEET VUODELLE 2019

Tiistai 1.1.2019 klo 15:39 - Erätuulia

Yksi blogin tai minkä tahansa muunlaisen "päiväkirjan" pitämisen parhaita puolia on se, että asiat tulee kirjoitettua ylös. Välillä viihdytän itseäni lukemalla vanhoja tekstejäni ja välillä jopa vähän hävettää, että mitä sitä nyt tuollaistakin on tullut kirjoitettua. Se on kuitenkin hyvin luonnollista. Ihmisen kuulukin kasvaa ja kehittyä kokoajan, ja pitäisin pahempana asiana sitä, etteivät vanhat tekstit aiheuttaisi minkäänlaista hilpeyttä suuntaan tai toiseen. 

Onneksi kirjoitin vuosi sitten kaiken muun hassun lisäksi ylös myös metsästykseen liittyvät tavoitteeni vuodelle 2018. Tavoitteeni olivat päästä metsästysseuran jäseneksi, päivittää toiminimeni, ampua karhumerkki, päästä sorsa- ja kyyhkyjahtiin sekä teettää Kuuralla viimeiset pennut.

DSC_7397-02-01-01.jpeg

Vuosi 2018 oli todella kova ja olen saanut olla mukana oman mittapuuni mukaan isoissa jutuissa. Vuosi sitten asettamani tavoitteet tuntuivat silloin haasteilta, nyt voin vain hymyillen katsoa taakse päin ja todeta, että kaikki tuli tehtyä ja vielä paljon, paljon enemmän. Terveisin onnellinen Lapuan Metsästysseuran jäsen, jolle tuolloin vaikealta asialta tuntunut karhumerkki oli lasten leikkiä, joka hukkasi kyyhkyjahdissa silmälasinsa, jolle sorsan aloitus oli yksi syksyn ikimuistoisimmista päivistä ja jonka toiminimen alla väsätyt riistakorvikset nytkin roikkuvat jonkun korvissa. 

DSC_8420-01.jpeg

Kuurakin astutettiin, mutta se jäi tyhjäksi. Olin tuolloin hyvin pettynyt, mutta nyt en voi kun kiittää, ettei Kuura tullutkaan tiineeksi. Elämässäni tuli kevään ja kesän aikana niin suuria muutoksia, että olisin ollut koiranpentujen kanssa suomeksi sanottuna aivan kusessa. Tässä taas huomataan, kuinka asioilla on tarkoituksensa, pettymykset ja vastoinkäymiset tulevat syystä eteemme. 

IMG-20181124-WA0008-01.jpeg

Jos olisin tiennyt, miten paljon hyvää vuoden 2018 loppupuolisko minulle tulisi tuomaan, olisin ilomielin kärsinyt sitä ennen kaiken ahdistavan vaikka kaksinkertaisena. Vaikka valmistuin, sain vakituisen työn ja tapahtui muitakin isoja asioita, päällimmäisenä muistan vain sen, kuinka tapasin elämäni kalleimman aarteen Riihimäen Erämessuilla. Tuolloin ei ollut vielä mitään tietoa, mihin elämä vie, mutta tässä ja nyt ei mikään voisi tuntua oikeammalta kuin tämä.

IMG_20181127_173851_631.jpg

Kun eilen ajelin Etelä-Pohjanmaalta etelän suuntaan, mietin matkalla tavoitteita tulevalle vuodelle. Mieleeni juolahtivat kolme hyvin selkeää tavoitetta.

1. Varata koiranpentu
Olisin kuumeisesti suomenpystykorvan tarpeessa, mutta tähän elämänvaiheeseen koiranpennun ottaminen olisi itsekäs teko. En pystyisi antamaan sille niin paljon metsää kuin se vaatisi eikä minulla olisi muutenkaan kunnollisia puitteita kouluttaa sitä. Toivon, että vuoden päästä tilanne olisi jo niin paljon parempi, että tämän haaveen voisi toteuttaa.

2. Tutustua koetoimintaan ja käydä tuomarikoulutus (linnunhaukkukoe)
"Isot pojat" sanoivat, etten saa ottaa koiranpentua ennen kuin tämä koulutus on käyty. Ei tässä sitten auta muu kuin tehdä työtä käskettyä. 

3. Vetää maasta 100 kg
Tämä ei liity mitenkään mihinkään, mutta 100 kiloa on saatava ylös.

IMG_20181224_105808_543.jpg

Näiden lisäksi on vielä pari erittäin suurta haavetta tälle vuodelle, mutta ne jääköön salaisuuksiksi. Kaikkea kuitenkin on pakko pitää mahdollisena, elämä on niin ihmeellistä.

Hyvää uutta vuotta Erätuulian lukijoille!



Tuulia

2 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa

ENEMMÄN KUIN HARRASTUS

Lauantai 6.10.2018 klo 22:07 - Erätuulia

Tässä, kun olen lähes viikon maannut neljän seinän sisällä pää kenossa, on ollut aikaa miettiä omien harrastusten ja yleensä harrastamisen merkitystä.

Neljännesvuosisataan mahtuu monenlaista lajia, kun pienestä aloittaa. Urheileminen on sisäänrakentunut ominaisuus minussa ja tällä hetkellä lajeinani ovat crossfit, kuntosali ja juokseminen. Treenaan niin paljon kuin ehdin, toisina viikkoina enemmän ja toisina vähemmän. Kun metsästysmaat ovat 400 kilometrin päässä paikasta, jonne posti menee, matkustaminen katkaisee vääjäämättä treeniviikon. Kotona Etelä-Pohjanmaalla keskityn metsästämiseen. Päiväni ovat yleensä aina täyteen suunniteltuja, eikä tylsää ehdi tulla. 

IMG_20181006_160534_522.jpg

Treenaamisen vastapainoksi huollan kehoani säännöllisesti, voisin jopa varovaisesti väittää, että keskivertourheilijaa paremmin. Nyt olin kuitenkin venyttänyt hierojalle menemistä, vaikka rinnalleveto oli muokannut hartialihakset kivikoviksi, eivätkä epäkkäät meinanneet enää palautua normaalitilaan. Olin kuitenkin varannut jo ajan, ja toivoin, ettei viulunkieli ehtisi katketa ennen sitä. Viime viikon viimeinen treeni olisi kuitenkin kannattanut jättää väliin, sillä vaikka kyykkäsin ykköset uusiksi, niin samalla onnistuin telomaan niskani siten, että sekä työhanskat että treenilaukun sai heittää nurkkaan hetkeksi aikaa.

Se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että pitkään odottamani vapaapäivät, jotka piti pyhittää pystykorville ja kanalinnuille, menivät suunnitelmiltaan uusiksi. 

Välimatkan takia menee taas pitkään, että pääsen seuraavan kerran Etelä-Pohjanmaalle. Pelkkä ajatuskin siitä, että pääsen metsään vasta viikkojen päästä, raastaa mieltä varsinkin, kun kanalintukausi on parasta aikaa käynnissä. En ole aina tiennyt, kumpi on minulle tärkeämpää, treenaaminen vai metsästys. Niitä kahta on todella vaikea verrata keskenään, molemmat ovat minulle elämäntapoja. Tällä hetkellä elämäntilanne on kuitenkin se, että treenaaminen on arkea, mutta metsästäminen juhlaa. Haluaisin metsästämisen olevan suurempi osa jokapäiväistä arkeani, mutta se tarkoittaisi pitkän tähtäimen vakaata suunnittelua ja suuria elämänmuutoksia, jotka eivät voi tapahtua hetkessä. Haaveet kuitenkin ovat kirkkaana mielessä.

_20180914_191844.JPG

Kun tarkemmin ajattelee oman harrastuksen merkitystä, totta puhuen mikään muu ei herätä minussa niin paljon tunteita kuin metsästys. Pelkästään ampumaradalla treenaaminen saa aikaan kaikki tunteet väliltä "vittu mä lopetan koko paskan" ja "tää on siisteintä mitä voi tehdä". Metsästys harrastuksena on laaja ja siihen liittyy monenlaisia asioita, jotka voivat nostaa tunteet pintaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun katson ensin puhelimeni ruutuun välähtävää kuvaa hirvikoirasta, jonka vatsan susi on repinyt auki ja sen jälkeen oman olohuoneeni matolla tyytyväisenä kuorsaavaa pystykorvaa tai otan vastaan vittuilua siitä, etten taaskaan saanut saalista, ihmiseltä, joka ei ole kävellyt metriäkään metsän puolta, mieliala voi käydä hyvin erilaisilla korkeustasoilla. Toisaalta se, että oma koira löytää linnun ja haukkuu sitä, nuotio syttyy ensimmäisellä tulitikulla, aurinko lämmittää pakkasen puremia poskia, pystykorvan myyrähaukku pellolla ei kestänytkään kahtakymmentä minuuttia, vaan vain viisi minuuttia, poronpaska ei pinttynytkään uuteen Trackeriin tai kengät pysyivät kerrankin kuivina, ovat pieniä asioita, joita on ihan turha selittää kellekään - ne pitää tulla itse kokemaan, että voi tajuta niiden hienouden. Välillä ajattelen myös säälien niitä, jotka eivät harrasta mitään. Jo pelkästään Suomen luonto tarjoaisi niin monipuolisesti mahdollisuuksia, että ikään, kokoon, näköön ja rahatilanteeseen katsomatta jokaiselle löytyisi varmasti jotakin, jolla voisi elämäänsä rikastuttaa.

DSC_6852-01.jpeg

Joskus voi käydä myös niin, että makaa kuudetta päivää sohvan nurkassa valmiina myymään metsästysaseensa pois epätoivon alhossa. Silloin sinulle rakas ihminen tulee, lataa termospullon kahvia täyteen ja komentaa, että "nyt lähäretään vaikka Hirvijoelle, makaaminen saa piisata" ja vietätte monta tuntia raikkaassa ilmassa kauniissa kangasmaastossa auringonsäteiden tulviessa puiden lomitse päin pläsiä kahden pystykorvan toilailuja seuraten, mieli voi parantua yhtäkkiä. 

Tuulia



3 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa