PLUS MIINUS NOLLA MIINUS MATERIAALIHUKKA

Keskiviikko 15.8.2018 klo 12:19 - Erätuulia


Yleensä sosiaaliseen mediaan jaetaan ainoastaan silotelluimmat, hienoimmat ja sykähdyttävimmät hetket elämästä. Moni jopa tiedostamattaan haluaa antaa mahdollisimman kiillotetun kuvan omasta upeasta elämästään tai ainakin illuusion siitä. Somepäivityksiin sopivat vain kohokohdat ja juhlavimmat hetket, uudet hankinnat, saavutukset tai muut virstanpylväät.
 
Jos itse tekisin pelkästään niin, minulla olisi kovin vähän jaettavaa. 
 
Perehtymättä lainkaan kyyhkyjahdin saloihin halusin kuitenkin siihen osallistua tunnelmaa nostattaakseni sekä uutta, alkanutta metsästyskautta juhlistaakseni olemalla valmiina pellon reunassa ennen auringonnousua. Sanottakoon tässä vaiheessa, että vaikka eteläpohjalainen olenkin, niin jonkinlaisia tilastollisia heikkouksia se on minullakin oltava ja näköni on yksi niistä. Näköäni heikomman ominaisuuden tittelistä kilpailee ainoastaan suuntavaistoni, jota en valitettavasti koskaan oppinut kirjekyyhkyltä enkä perinyt isältäni. Vaikka Lapuan maastokartta ei olekaan sisäänrakennettu päähäni, olen silti jollakin asteella aina selvinnyt takaisin kotiin retkiltäni.
2018-08-15_12.00.33_13.jpg

Välttääkseni sen kiusallisen tilanteen, että metsän poikki kävellessäni toinen silmäni karsastaisi vasemmalle ja toinen oikealle siten, että puunrunko osuisi eteenpäin tarpoessani
keskelle otsalohkoani, päätin tehdä poikkeuksen ja ottaa silmälasit mukaan reissuun. Silmässä hiertävä piilolinssi ja sitä jatkuvasti hankaava paskainen sormi polttaisivat hermot kiinni sekunnissa, joten okulaarit konkreettisesti nenänvarrella tuntuisi miellyttävältä vaihtoehdolta ja näkisin jopa eteeni.
 
Yhtä kaikki, noin vartin tarpomisen jälkeen olin saapunut riistapellon laitaan, johon olin suunnitellut meneväni kyyhkypassiin. Ympärillä olevia viljapeltoja ei oltu vielä puitu eikä sumu ollut aamuyöstä hälvennyt. Elokuisen viljapellon tuoksu on se, mistä tunnistaa kodin. Jossain vaiheessa olin tunkenut silmälasit koteloineen reppuni sivutaskuun, sillä naamahikeni, jota edes aamuinen usva ei saanut talttumaan, takasi sen, etteivät muovisangalliset apusilmät pysyneet päässäni millään.
2018-08-15_12.01.25_1.jpg
 
Muutaman tunnin kyttäämisen jälkeen totesin, ettei kyyhkyjä tule. Kettu oli eläin ainoa, joka suvaitsi näyttäytyä ja sekin livahti liukkaasti lipettiin. Kiertelin pellonreunukset ja tein erilaisia höyhenlöydöksiä, mutta edes roskalintu ei tällä kertaa osunut kohdilleen. Yleensä ylipainoiset kyyhkyset istuvat puhelinlangalla, paskantavat päällesi sekä kurnuttavat ikkunan alla niin kovaa, ettet yöllä saa nukutuksi, mutta auta armias, kun olet paikalla vain niitä varten, niin varjokaan ei vilahda näkökentässäsi.

Palasin metsäreittiä pitkin takaisin autolleni ja totesin, että yhtäkkisesti kaipaamani silmälasikotelo ei enää ollutkaan sivutaskussa. Jätin tavarat autoon ja lähdin takaisin passipaikalle etsimään silmälaseja, tuloksetta. Toivoin, että lasit löytyisivät jemma-nimisestä paikasta, mutta vaikka kuinka tutkin reppuani ja kaikki mahdolliset taskut, oli minun uskottava se tosiasia, että olin omalla huolimattomuudellani kadottanut yli viidensadan euron moniteholinssit. 

En ajatellut luovuttaa. Seuraavana päivänä lähdin etsintäpartion kanssa uudestaan metsään ja passipaikalle etsimään laseja, joita ei vieläkään löytynyt. Jotta nöyryytys olisi kyllin suuri, metsän reunasta astuessa peltoaukealle lensi kyyhkynen suoraan naaman edestä hyvinkin optimaaliselta ampumaetäisyydeltä. Ilkikuriset kyyhkyset rällästivät pellolla, kun itsensä hölmöksi tunteva ihminen tuli etsimään kadottamiaan silmälaseja ilman asetta.
2018-08-15_12.03.57_1.jpg

Metsästä oli lähdettävä jälleen tyhjin käsin miettien, miten ratkaisen silmälasiongelman suvereenisti. "En varmasti osta uusia, seuraava on sitten laserleikkaus", ajattelin ajaen metsäautotietä aivan liian kovaa epäkäytännöllisellä autollani. Arvaatte varmaan, kerkesinkö tekemään mitään kun keskellä tietä oleva iso kivi iskeytyi auton pohjaan. Tätä kirjoittaessani tekisi mieleni luetella kaikki ne sanat, joita päässäni pyöri, mutta säästän teidät siltä. Pikaisella katsauksella sai havaita, ettei mitään näyttänyt menneen rikki. Heti matkaa jatkaessani kuitenkin huomasin, että ohjaamossa auton äänet kuuluivat nyt paljon kovempaa mitä aikaisemmin. Ajamiseen tuo ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavalla ja pääsin jopa kotiin etelään jäämättä välille. Seuraavana päivänä vein auton korjaajalle, joka ei tunnin tutkimisesta huolimatta löytänyt autosta mitään vikaa. 

Silmälasit ovat mennyttä ja auto huutaa kuin sisävesihinaaja. En malta odottaa, mitä sorsan aloitus tuo tullessaan. 

 

Tuulia




Avainsanat: kyyhkyjahti


Kommentit

15.8.2018 19:03  Mari

Mitä mieltä olet metsäkanalintujen metsästysajan pidentämisestä? :) Toisaaltahan tuo on mukava juttu, mutta samalla huolettaa lintukantojen häviäminen... Onko sulla montakin jahtireissua suunnitelmissa syksylle, minne asti oot valmis reissaamaan linnustuksen vuoksi? :)

18.8.2018 14:25  Erätuulia

Hei Mari ja kiitos kommentista.

Pystykorvalla metsästävänä olen toki iloinen, että kanta on tänä vuonna niin runsas, että metsästysaikoja on voitu pidentää. Se tietää parempia aikoja kansallisrodullemme innostamalla uusia harrastajia.

Viime vuonna olin Ruotsissa asti, mutta tänä vuonna on turha lähteä merta edemmäs kalaan. Lappiin on suunta syyskuussa. Se on ainoa pidempi reissu tälle vuotta ja siitä viikosta aiotaan kyllä nauttia täysin siemauksin. :)


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini