ELÄMÄNI ENSIMMÄISEN PILKKISAALIIN TARINA

Maanantai 11.6.2018 klo 20:54 - Erätuulia


Eräänä päivänä joku yllytti hullua. "Mikset alkaisi kalastamaan?" Niinpä, miksen! Syön kalaa niin paljon, että muutun kohta itsekin kalaksi, ja olisihan se hienoa joskus syödä itse pyydettyä kalaa. Päätin ryhtyä heti tuumasta toimeen ja pakottaa isoveljeni kanssani pilkille. Isäkin innostui asiasta ja toi meille kotoa Lapualta kairan, kun oli itse matkalla pääkaupunkiseudulle. Mukana tuli myös muita tykötarpeita kuten vapoja ja joitain koukkuja, joiden hienoja termejä en uutena kalastajana vielä tunne. Lapsuudesta muistan sen, kun isä perkasi autotallissa kaloja paljain käsin. Olen aika varma, ettei se haju lähde käsistä koskaan täysin.

Sen verran lueskelin nettiä tietääkseni, että paras madeaika meni jo. Kunnianhimoisena päätin kuitenkin yrittää tuota järvien mustaa ankeriaskalaa. Isän kanssa pienenä ajoimme Saabilla Lappajärven jäälle ja kalastimme mateen, joka oli kuitenkin niin ruma, etten halunnut sitä syödä. Nyt asiat olisivat toisin. Made menisi ehdottomasti pataan, olkoonkin ruma kuin ilmestyskirjan piru.

Madetta varten täytyi olla silakkaa. "Ei sitten osteta yhtään ylimääräistä, minä en mitään silakkaa syö", sanoin. Ostimme viisi silakkafileetä, joille tuli hintaa 53 senttiä. "Tämä on minun palkkatasooni sopiva harrastus", ajattelin. Tykötarpeet, joita ostimme, maksoivat yhteensä kympin , ja niin olimme valmiita pilkille.

Pidempään blogiani seuranneet tietävät, että olen hyvin valikoiva syömäni lihan suhteen. Käytännössä syön vain riistaa, kalaa ja kasvisruokaa. Tällä kertaa olin kuitenkin liikkeellä pelkän aamusmoothien voimin, ja nälkä alkoi hiukoa. Ajattelin, että pitäisikö tämän hienon retken kunniaksi paistaa ihan oikeat makkarat. Niinpä ostimme makkarapaketin evääksi ja lähdimme järvelle.

Taneli laittoi kärpäsentoukan koukkuun ja yritti ahventa, kun taas minä laitoin silakan palan jigipäähän ja yritin houkutella madetta. Tanelilla alkoi nyppiä ahven jo koukussa, eikä minun vavassani tapahtunut mitään. Taneli saikin pienen sintin, jonka päästimme takaisin avantoon kasvamaan. Hyvin nopeasti luovuin madeajatuksesta ja silakkasyötistäni ja aloin myös yrittää ahventa. Kairasimme uusia reikiä ja vaihdoimme paikkoja. Aurinko oli paistanut kauniisti koko päivän, mutta iltaa kohti pohjoistuuli yltyi erittäin navakaksi, ja kylmyys alkoi hiipiä sisuksiin paksuista vaatekerroksista huolimatta. Tanelilta alkoi kadota tunto varpaista - hän oli tehnyt aivan väärän kenkävalinnan.

Minä en ollut saanut mitään, nälkä alkoi olla karmaiseva ja kylmyys sitäkin hyytävämpi. Enää ei tarjennut edes istua paikallaan, oli pakko kalastella seisten. Sovimme, että minunkin on saatava jonkinlainen sintti, sitä ennen emme lähde minnekään. Eväätkin oli syömättä. Päätimme, että ennen lähtöä paistamme makkarat nuotiolla. Kohta myös minun vapani alkoi nykiä, ja nostin kun nostinkin elämäni ensimmäisen pilkkisaaliin ylös. Se taisi olla vielä pienempi kuin Tanen ahven, mikäli se on edes mahdollista. Päästimme myös tämän pikkukalan takaisin avantoon kasvamaan. Riemu oli kuitenkin suurtakin suurempi - tästä se kalastajan ura alkaa!

Pakkasimme tavarat ja menimme takaisin mantereelle nuotiota tekemään. Kädet olivat ihan jäässä, pohjoistuuli ei antanut yhtään armoa paljaille sormille. Mukana olleet pyöreäpintaiset puut eivät tahtoneet palaa täydellä teholla, eikä liekki ollut kummoinen. Iskin kaksi makkaraa tikkuun ja aloin paistaa niitä nuotiossa, jolla oli yhtä tehokas vaikutus kuin lehmän hönkäyksellä. Aloin muuttua epätoivoiseksi:

"Mennäänkö kotia ja laitetaan makkarat uuniin?"

Ei tarvinnut kahdesti käskeä. Tane veti oman makkaransa kylmänä huiviin ja minä yritin sinnikkäästi grillata omaani valkeassa, joka kiilui kuin vaivainen koppakuoriaisen selkä tuulessa ja tuiskussa.

 "Jos mä kerran vuares syän makkaran, niin sen pitää kyllä olla kunnollinen!"

Vaan syväjää alkoi olla niin kova, että luovuin kaikista periaatteistani ja määrätietoisuudestani, otin repun selkään ja lähdimme talsimaan kohti autoa. Matkalla vedin puolikylmää, pinnalta mustunutta makkaraa tuulensuojaan tikusta päin. Räkä valui niin raakasti sieraimista, etten saanut henkeä, makkara kun tukki loput jäljellä olleet hengitystiet. Makkaran sisältä tursuava juustoesanssi maistui suussani korostetun keinotekoiselta, sillä olin syönyt makkaraa viimeksi kesällä. Jäljellä oleva makkara halkesi ja pyöri pitkin lumihankea. Minä kontin pois pyörivien makkaranpalojen perässä kuin mielenköyhä ja laitoin ne suuhuni. Päätin, että en enää syö makkaraa. Se oli niin saatanan pahaa. Ruoho ei ole vihreämpää ruokakaupan eineshyllyllä. Päästyämme autoon, totesimme:

"Tämän täytyy olla talven kylmin päivä."

Pakkasmittari näytti -2.

Repesimme täyteen röhönauruun ja menimme kotiin syömään uunimakkaraa ja muffinsseja. Me oikeat eränkävijät.

 

EVE

 


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini