VIISI KUVAA JA TARINAT NIIDEN TAKAA

Maanantai 11.6.2018 klo 20:44 - Erätuulia


Kirjoittamisen lisäksi tykkään aivan älyttömästi valokuvata, vaikka en ole siinä mikään pro, eivätkä välineeni ole ammattitasoa. Omistan järjestelmäkameran, jolla olen kuvannut milloin mitäkin tilaisuuksia, muun muassa häitä. Metsään lähtiessä järkkäri jää vain ison kokonsa takia usein matkasta pois, joten suurin osa blogissa ja Instagramissa olevista kuvistani on otettu hyvällä kännykkäkameralla.

Instagramin galleriaan laitan ainoastaan kuvistani parhaimmat, ja ne liittyvät metsästykseen, luontoon ja koiriin muutamia poikkeuksia lukuunottamatta. Instagram-tiliä on ihana selata, sillä siitä näkee, kuinka kesäkuvat muuttuvat pikkuhiljaa syksyksi. Syksyllä otettuja kuvia on paljon (sillä syksy on lempivuodenaikani) ja nyt mukaan ovat tulleet myös lumiset talvikuvat. Jokaisen kuvan takaa löytyy tarina, ja nyt esittelen teille viisi suosikkikuvaani. Nämä kuvat eivät välttämättä ole niitä tykätyimpiä, vaan niitä, jotka ovat minulle itselleni kaikista tärkeimpiä muistoja.

Kesälomani ensimmäinen päivä ja Etelä-Pohjanmaan pellot. Uskollinen Audini oli jälleen kerran ylihinnoiteltujen varaosien tarpeessa, joten olin sopinut hinausauton hakemaan sen kototaloni pihasta. Olin sopinut ylihärmäläisen ystäväni kanssa tapaamisen hänen luokseen, ja joka kesäiseen tapaani olin lähdössä Ylihärmään pyörällä. Sinä päivänä polkupyörä tuli kysymykseen paremmin kuin hyvin, olihan auto sanonut sopimuksen irti. Kun hinausautonkuljettaja sai autoni kyytiin, aloin tehdä lähtöä keskivertoa paremmalla hybridipyörälläni ja huomasin, että renkaat olivat aivan tyhjät. Sekasotkuisesta autotallista löysin pyöränpumpun, jonka suutin ei käynyt renkaassa olevaan venttiiliin. Hinausautomies huomasi ahdinkoni ja laittoi välineistössään olevalla kompuralla ilmaa pyöräni renkaisiin. Ilman sitä olisi jäänyt reissu tekemättä. Edelleen muistelen sitä kiltteyttä lämmöllä.

Vanhaa Jokitietä pitkin Lapualta Ylihärmään oli 27 kilometriä, ja rypsipellot olivat parhaassa kukassa. Ukkonen alkoi lähestyä ja värjäsi taivaan tummanpuhuvaksi. Kerkesin kuitenkin Ylihärmään ennen sadetta. Tällaista on minun kotiseutuni, parempaa ei ole tai sellaisesta en tiedä.

Meikäläisellä on ollut totisesti onnea - sukuun nimittäin tuli isosiskoni mies, nykyään voimme puhua jo aviomiehestä, jolla on pienessä maalaiskunnassa mökki, jonne minulla on  matkaa kaksi tuntia autolla. Tämä onni koskettaa minua sikäli, että olen ollut aina tervetullut Kuuran kanssa kyläilemään heidän luokseen, niin myös kesäviikonloppuna, jolloin tämä kuva otettiin. Mökin takapihalta on käynti suoraan metsän siimekseen, jonne tein Kuuran kanssa kävelylenkin kantarelleja etsiäkseni. Löysin kourallisen kanttiksia, mutta löysin myös älyttömän hyvän mustikkapaikan. Juoksin äkkiä takaisin mökille ja sanoin siskoni 06- ja 08-syntyneille tytöille, että löysin paljon mustikoita, ottakaa astiat mukaan, nyt mennään. Aavistuksen vastahakoisesti he laskivat puhelimet ja tabletit käsistään ja lähtivät hieman nuristen metsään muiden aikuisten tsemppaamina.

Kuitenkin metsässä ääni vaihtui kellossa, ja keräsimme minulle sangollisen mustikoita ja tyttöjen astiat täyteen. Lähdimme pois metsästä vasta, kun oli pakko, eli pimeän tultua. Lapset nauttivat, kun koira oli mukana ja sai juosta irti - sen touhuja oli mukava seurata. Lapset suunnittelivat, että miten he aikovat mustikat syödä, ja seuraavana päivänä aamupalapöydässä he totesivat, että onpa hieno syödä omapoimimia mustikoita banaanilettujen kanssa. Kädet ja naamat olivat ihan siniset. Kummityttöni nappasi siltä reissulta tämän kuvan.

Nyt päästään jo hieman syksyisempiin tunnelmiin. Kuva on otettu Kauhavalla äitini metsässä, jossa olin tarkkailemassa Kuuran kanssa lintutilannetta. Nakuttava tikka sekä kuksassani oleva metso jäivät ainoiksi havainnoiksi. Kuksan kavalsin isältäni, jolla on huoneellinen täynnä kaikenlaista metsästykseen ja koiriin liittyvää sälää. Tuo kuppi roikkui naulakossa toistakymmentä vuotta, joten päätin ottaa sen käyttööni kaikessa hiljaisuudessa.

Kun tein kotona lähtöä Kauhavalle, en löytänyt sanomalehden sanomalehteä nuotion sytyttämiseen. Rupesin miettimään, että mitähän paperitavaraa täällä voisi olla, ja silloin muistin musiikkiopiston aikaiset nuottini. Soitin seitsemän vuotta klarinettia ja vihasin sitä soitinta ja kaikkea siihen liittyvää oheistoimintaa, esimerkiksi orkesterituntia. Orkesterinjohtaja oli inhottava ukko, joka piti minua silmätikkunaan, koska minua ei kiinnostanut musiikki ja hänen surkeat kappaleensa. Hän muun muassa haukkui minua muille oppilaille selkäni takana. Kerran hän kysyi minulta, missä nuottini ovat. Piruuttani sanoin, että heitin roskikseen. Hän alkoi jylistä niin, että luokka raikasi: "nuotteja ei koskaan heitetä roskiin!" Enhän minä oikeasti ollutkaan heittänyt, ties missä olivat rutussa.

Tämän muiston kunniaksi poltin nuottini kuvassa olevassa nuotiossa, joten hyötykäyttöön menivät, eivät roskikseen. Nuotion tein sen kunniaksi, että olen aikuinen ja saan harrastaa mitä haluan. Ehkä pääsiäiskokossa palaa itse klarinetti (kyllä, Pohjanmaalla palaa kokko myös pääsiäisenä).

Tähän kuvaan kun pääsisi takaisin. Oli niin lämmin ja aurinkoinen syyspäivä, että tarkeni kevyesti pelkällä pitkähihaisella. Olimme Kuuran kanssa metsällä koko päivän, kiersimme kahdeksan kilometriä ja näin syksyn ensimmäisen teeren. Se lähti lentoon jostain pusikosta ja lensi suoraan naamani ohi, eikä tilanteesta syntynyt minkäänlaista haukkutilannetta koiralle. Muistan kuitenkin, että oli hieno tunne nähdä, että niitä yhä on. Kierroksen jälkeen menimme laavulle paistamaan makkaraa, jolloin nappasin tämän kuvan.

Viides eli viimeinen kuva on pikkujoulukautta parhaimmillaan, marraskuun loppua. Lähdimme Kuuran kanssa mummolani metsiin, jossa olen kiertänyt, vain Luoja tietää, miten monta sataa kilometriä. Kävelimme tuttuja polkuja pitkin muistoja verestellen. Kävelimme aina lintutornille asti, jonka setä rakensi joskus kauan sitten, ja jossa leikimme serkkuni kanssa lapsina. Silloin muinoin meillä oli vielä suomenpystykorva Kamu, Kuuran isä, joka seurasi meitä minne ikinä menimmekään peltoja, metsiä ja nevoja pitkin. Kamu oli hyvä koira.

Haaveillessani näin, kuinka Kuura viipotti pitkin lintutornin edustalla olevaa lutakkoa, jota kutsutaan järveksi. Sitten havahduin - Herttin tähäre, jääkerrros ei ole muuten tähän aikaan vuodesta kovin kummoinen! Kuura tuli vihellyksestä pois, ja meidän oli pakko kääntyä ja lähteä takaisin, sen verran liikaa se järvi Kuuraa kiinnosti.

Lisää kuvia Erätuulian Instagram-sivulla, @eratuulia. Tarinat kerron täällä.

 

EVE


Kommentoi kirjoitusta


Nimi:*

Kotisivun osoite:

Sähköpostiosoite:

Lähetä tulevat kommentit sähköpostiini