KEHRÄN JA NELLIN LUONNE-EROT

Tiistai 11.6.2019 klo 18:13 - Erätuulia

Kehrä on ollut meillä kohta kuukauden verran ja suomenajokoira Nelli reilun viikon. Kehrä on ollut alusta asti tosi rohkea ja reipas pentu, ja on itkenyt ainoastaan silloin, kun se on teljetty portin taakse, eikä ole saanut olla muiden kanssa samassa tilassa. Kun Nelli tuli meille, Kehrä meni heti intoa uhkuen tutustumaan uuteen kaveriin, repimään sitä korvista ja muualtakin nahasta. Aluksi Nelli arasteli sitä ihan hirveästi ja löi lähinnä maata, mutta se oli totisesti alkukankeutta. Jo seuraavana päivänä Nelli ryhtyi leikkiin mukaan, eikä mennyt kauaa, kun se alkoi antaa Kehrälle samalla mitalla takaisin kolmiokorvaa purren ja niskanahkaa retuuttaen. Nelli painaa nyt jo Kehrää 700g enemmän, vaikka näyttää vielä Kehrää pienemmältä. Kohta Nelli menee Kehrän ohi, että heläjää.

DSC_0005_2.JPG

Nelli on vähän mammantyttö. Se tietää, että namutätillä on taskussaan aina herkkuja. Kun tirpat päästetään tarhasta pihaan vapaaksi, Kehrä ampaisee täyteen vauhtiin toiselle puolelle pihaa ja Nelli taas jää jalkoihin pyörimään taskua tuijottaen. Hetken päästä tasku ei kiinnostakaan enää niin paljon kuin leikit Kehrän kanssa. Vapaina ollessaan tirpat leikkivät ihan kokoajan. Ne joko juoksevat yhdessä tai painivat. Kaiken, mitä toinen tekee, toinen tekee perässä. Jos toinen menee juomaan, toinenkin menee. Jos toinen juoksee terassin alle, toinenkin juoksee. Jos toinen tulee mun tai Teuvalaasen luo, toinenkin tulee. Jos toinen hyppää kiven päälle, toinenkin yrittää. Kaikki toiminta tapahtuu lähes täydellisessä symbioosissa. 

DSC_0034_2.JPG

DSC_0060_2.JPG

Kehrä on itsenäinen ja sähäkkä, kun taas Nelli on rauhallinen ja seurallinen. Kehrää kiinnostaa pallonheitto nappulaa enemmän, kun taas Nelliä ei kiinnosta lelut juurikaan, mutta makkaranpalan eteen tehdään vaikka mitä. Nelli oppi tulemaan vihellyksestä luokse melkein heti, kun sen lahjoi makupalalla. Kehrä ei oppinut sitä yhtä nopeasti, mutta Nellin rinnalla senkin kehitys on alkanut tuottaa tulosta. Kehrä selkeästi tunnistaa jo oman nimensä. Nellin kanssa ei olla oikeastaan muuta vielä treenattukaan, mutta Kehrän kanssa on opeteltu jo koppelonsiiven pois ottamista ja vähän muitakin temppuja. Molempia tirppoja on häiritty syömisen aikana ja ne ovat saaneet syödä myös samalta, isolta lautaselta.  Tirppoja on myös käsitelty ja kopeloitu päivittäin. Nellille on herännyt myös jahtaamisvietti, se rakastaa juosta Kehrän perässä, vaikka koordinaatiokyky ei ole vielä parhaasta päästä. Kehrä sen sijaan painaa häntä suorana pakoon, ja osaa kyllä paeta myös meikäläistä, jos on ottanut suuhunsa jotain kiellettyä. 

DSC_0029_2.JPG

Nelli välillä itkeskelee, kun tirpat laitetaan leikkituokion jälkeen tarhaan, mutta Kehrä ei enää juuri lainkaan. Täytyy kuitenkin ottaa huomioon, että Nelli on kaksi viikkoa nuorempi, ja tuossa kohtaa pentuaikaa se ero on iso. Molemmat pennut ovat todella kultaisia ja saavat kyllä joka päivä hymyn omistajiensa huulille.

Tuulia



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: suomenpystykorva, suomenajokoira, suomalaiset rodut

KEHRÄ TULI TALOON

Keskiviikko 29.5.2019 klo 16:06 - Erätuulia

Oli helmikuu. Istuskelin iltaa Nummelassa yksiössäni ja mietin. Olin juuri päättänyt, että Kuuraa en sinä talvena enää irti päästä. Talven kylmyys ja lumihanki olivat pistäneet mummun jäseniä kolottamaan, eikä alkukaudenkaan liikkuminen enää ollut viime syksyn veroista. Oli aika hyväksyä, että Kuuran on pikkuhiljaa siirryttävä eläkkeelle. Jos en hankkisi uutta koiraa, tuleva syksy menisi aivan harakoille metsästyksen suhteen, minulle kun koirat ovat tämän elämäntavan suola. Mutta miten minä voisin hankkia koiranpennun, kun asun keskellä kaupunkia ja metsästysmaat ovat aina viiden tunnin ajomatkan päässä? En minä voisi saada koiranpentua, niin kuin en ole voinut koko elämässäni aikaisemminkaan, syystä tai toisesta. Vaikka siitä olin aina haaveillut, niin aika ei olisi vieläkään oikea.

DSC_0410-01.jpeg

Sitten aloin pohtia asioita täysin uudelta kantilta. Olen haaveillut monista asioista jo niin pitkään. Milloin minä sitten alan asioita toteuttaa, jos en nyt, kun olen hankkinut itselleni ammatin ja ovet ovat avoinna ihan mihin tahansa? Jos niitä päätöksiä ei vain tee, niin koskaan ei takuulla tule oikea aika yhtään millekään. Liityin samana iltana Facebookin ryhmään nimeltä Suomenpystykorva, pentupalsta.

_20190515_202640.JPG

Pentupalstalla vastaani tuli jo muutaman päivän vanha ilmoitus alkuunlaitetusta yhdistelmästä, joka herätti mielenkiintoni välittömästi. Kuvaus emästä oli juuri sitä, mitä itse haluaisin tulevalta koiraltani. Lisätietoja isästä antaisi kyseisen koiran omistaja. Päätin välittömästi soittaa emän omistajalle, vaikka arvasin, että kyseisellä henkilöllä oli puhelin soinut varmasti tauotta. Ei minulla olisi mitään mahdollisuuksia, mutta yritettävä on aina. Kädet täristen näppäilin numeron.

DSC_0014-01.jpeg

Langan toisesta päästä vastasi mukava ja asiallinen nuori mies, joka kertoi omistamastaan koirasta pitkät pätkät. Joka lauseella olin aina vain vakuuttuneempi, että tästä koirasta tullut pentu sopisi omiin tarkoitusperiini täydellisesti. Uroksesta minulle riitti alustavasti tieto, että se oli käyttövalio. Myöhemmin soitin kuitenkin myös uroksen omistajalle, joka kertoi minulle näyttöjen lisäksi myös koiran luonteesta. Myös uros vaikutti kertoman perusteella miellyttävältä.

Ensimmäisessä puhelussa ei vielä sovittu mitään, eihän ollut edes tietoa, oliko tiineys onnistunut. Tuleva kasvattaja pyysi minua kertomaan itsestäni, joten latasin peliin kaiken, mitä minulla oli taustoistani, arvoistani ja tulevaisuuden suunnitelmistani kerrottavaa. Kerroin, mitä haluaisin koiran kanssa harrastaa ja että se tulisi aluksi yksiööni kaupunkiin, mutta kunhan saisin töitä Etelä-Pohjanmaalta, lähtisimme välittömästi lähemmäs metsästysmaita. Tuleva kasvattaja sanoi, että hänellä on puhelin soinut yhtä soittoa, mutta että minun touhuni kuulostavat hyviltä. Jäin toiveikkaana odottamaan seuraavaa puhelua, kun emä olisi ultrattu ja tiineys varmistunut.

DSC_0045-01.jpeg

Reilun viikon päästä otimme uuden puhelun, ja ultraäänitutkimus oli onnistunut ja emän masussa oli näyknyt sydämiä. Siinä vaiheessa olin pistänyt jo tuulemaan, hakenut Pohjanmaalta töitä ja saanut paikankin. Tuleva kasvattaja sanoi, että hän on miettinyt asiaa, ja mikäli narttu tulee, niin se lähtee sitten minulle Etelä-Pohjanmaalle. Puhelun jälkeen itkin, olin silloin Prismassa. Kaikista niistä soittajista minä, en voinut uskoa asiaa todeksi.

Olin ollut uudessa työpaikassa kaksi päivää, kun kasvattajalta tuli ilmoitus, että pennut ovat syntyneet, yksi uros ja kolme narttua. Odotus jatkui viikko kerrallaan, pennut kasvoivat ja kehittyivät normaalisti. Kolme viikkoa ennen pennun noutoa löimme Teuvalaasen kanssa talokaupat lukkoon. Kauppakirjat kävimme allekirjoittamassa Kehrä-tyttö kainalossa sen oltua meillä vain vajaan vuorokauden. Voitte varmaan uskoa, kuka oli Habitan toimistolla kaikkien silmäterä.

IMG-20190519-WA0011.jpg

Nyt ollaan totuteltu tässä laumassa elämistä reilu viikko, ja vaikka julkaisemani pentukuvat ovat suloisia, niin ihan yhtä suloisesti ei kaikki kuitenkaan ole sujunut. Jo ensimmäisenä iltana täällä kotonamme Koiramäellä Kehrä satutti ulkona juostessa jalkansa niin, että minulle tuli huoli. Se ei kuitenkaan ollut pientä kipua kummempaa. Seuraavana päivänä ensimmäisellä metsälenkillä Kehrä ehti nyhtäistä korvasienestä palan.

DSC_00382.JPG

En saanut tyttöä oksentamaan kotikonstein, joten siitä oli lähdettävä saman tien eläinlääkäripäivystykseen kylille. Onneksi sieni saatiin pois vatsasta, eikä myrkky ollut ehtinyt imeytyä, sillä sieni oli ruoan seassa. Toissa päivänä aamulla Kehrä söi puutarhassa olleen (ei myrkyllisen, mutta ruuaksi sopimattoman) sienen, ja paha olo alkoi oksentamisella ja jatkui ripuloinnilla, joka kesti iltaan asti. Samaan aikaan Kuura ruikunsi vuorokauden varmaankin saamansa punkki- ja matolääkkeen johdosta. Kuuralta oli aivan veto pois, eikä se reagoinut puheeseeni tai käsittelyyni juuri mitenkään, makasi vain suorana sängyssä. Itkuhan siinä jo tuli, kun ajattelin, että nytkö on Kuuran aika lähteä. Tämän koko ajan olen itse ollut aivan järkyttävän kipeä, että kaikki voimat ovat menneet pelkästään kusen ja paskan siivoamiseen. Hain apteekista koirille ripulilääkkeet, ja molemmat koirat alkoivat voimaan hyvin jo samana iltana. Tällä hetkellä myös oma flunssani tuntuu jättäneen pahimman taakseen.

DSC_0478-01.jpeg

No, nämä ovat olleet niitä ikäviä kommelluksia, joilta ei voi välttyä, kun koirien kanssa pelaa. Hyvää on kuitenkin se, että Kehrä on kotoutunut hyvin ja tulee Kuuran kanssa toimeen. Olen niin ylpeä Kuurasta, ettei se noteeraa pentua juuri mitenkään ja sen pinna kestää turkinnyhtäisyjä ja hyppelyä. Jermu sen sijaan on vähän murissut Kehrälle, joten niitä ei ole pidetty samassa tilassa kuin ihan lyhyitä aikoja, että saavat rauhassa totutella toisiinsa. Kehrä on myös oppinut muutamien juttujen perusteita. Harmikseni sisäsiisteys ei kuitenkaan ole juurikaan edennyt, sillä en ole yksinkertaisesti jaksanut tässä taudissa seistä ulkona odottaen, että koira paskantaa, Kehrällä se kun ottaa aikansa. Mutta pikkuhiljaa mennään eteenpäin.

Kehrän sienestysharrastukselle sen sijaan lyödään stoppi heti alkuunsa. Eilen illalla kiersin tonttia ja poljin sieniä kontoon. Toivottavasti kohta saamme hankittua ruohonleikkurin, niin tämä nurmikenttä vedetään sileäksi matalimmalla mahdollisella terällä.

Alkuun minua jännitti uusi tilanne, onhan Kehrä ensimmäinen koiranpentuni. Nyt jo kuitenkin olen löytänyt luottamuksen itseeni ja olen varma, että kyllä tästä hyvä tulee. En malta odottaa tulevaa syksyä ja minun ja Kehrän tulevia seikkailuja. Isoja päätöksiä täytyy harkita joka kantilta, mutta kannustaisin ajattelemaan siten, että elämä on nyt, ei välttämättä enää huomenna tai ylihuomenna. Haaveita ei toteuta kukaan muu puolestasi, jos et itse sitä tee.

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira, koiranpentu

POHJOIS-SUOMEN ERÄMESSUT

Torstai 23.5.2019 klo 14:05 - Erätuulia

Yhteistyössä Normark Suomi Oy ja Tracker Oy.


Messuilu on rankkaa puuhaa, mutta siitä huolimatta olisi hauskaa, jos erämessuista muodostuisi jokavuotinen perinne. Oma messu-urani alkoi viime kesänä Riihimäeltä ja pääsin tänäkin kesänä (kai nyt voidaan puhua jo kesästä?) messuapulaiseksi Normarkille viimekesäiseen tapaan. Tällä kertaa erämessut järjestettiin Pohjois-Suomessa, Oulussa.


IMG-20190518-WA0009.jpg


Hellerajat paukkuivat viime viikonloppuna Oulussa, mutta Ouluhallissa oli viileähkö seisoskella t-paitasillaan ja palkaksi roikottelusta seurasi pienoinen flunssa. Kun elämä on sitä, että istuu joko autossa tai tietokoneella, ei paljon auta, että yhden tunnin vuorokaudessa urheilee. Kymmenen tunnin seisominen toden teolla tuntui jokaisen messupäivän päätteeksi jaloissa. Vaan kyllä itselle muutakin messusaalista jäi kuin pelkkä räkänokka ja orastava nivelrikko. Riihimäen Erämessuilta käteen jäi kaksi suomenpystykorvapipoa ja Teuvalaanen, tänä vuonna Pohjois-Suomen Erämessuilta kaksi pulloa silmälasinpuhdistusainetta ja suomenpystykorva Kehrä. Meikäläisen messusaldot alkavat olla sen verran kilpailukykyisiä, etten keksi yhtäkään syytä, miksi en lähtisi ständin taakse seisomaan yhä uudestaan ja uudestaan jalat kipeinä ja nokka vuotaen. Onneksi meillä on kaksi korvaa ja vain yksi suu, joten viisaampia kuuntelemalla saattoi oppia taas yhtä sun toista metsästysaseista.


IMG-20190518-WA0008.jpg


Messurupeama alkoi siis torstaina osaston kasaamisella ja jatkui asiakkaille avoinna perjantaista sunnuntaihin. Minä jätin sunnuntain messupäivän väliin, sillä varaamani koiranpennun luovutusaika oli sattumalta sama viikonloppu. Olin jo ajanut Ouluun saakka, joten siitä Haaparantaan Ruotsin puolelle ei ollut enää kovin pitkä. Kehrän kasvattaja tuli vielä hiukan pohjoisemmasta minua Haaparantaan vastaan, joten siltä keikalta olimme Kehrän kanssa vielä inhimilliseen aikaan kotona. Tässä sitä nyt opetellaan yhteiseloa laumassa, uudessa kodissa. Pennusta ja uudesta kodista seuraa ehdottomasti omat blogipostaukset tässä lähiaikoina.


IMG-20190518-WA0007.jpg


Messuilla on mukava tavata uusia ja vanhoja tuttuja. Normarkin lisäksi kävin pyörähtämässä myös Trackerin osastolla tutustumassa mielenkiintoiseen uutuuspantaan, Tracker Artemikseen. Artemis on monilta eri osa-alueilta paranneltu versio Suprasta, joka itselläni on käytössä. Me olemme pystykorvineni vielä niin noviiseja tutkapannankäyttäjiä (yhden kauden kokemus erittäin lyhythakuisella koiralla), että meille riittää opiskeltavaa vielä Suprassakin riittävästi, vaikka se onkin todella helppokäyttöinen. Mitä kovempi tutkapannankäyttäjä on, sitä parempi verme tietenkin on hyvä olla. Hyvä tutkapanta on käytännöllisyysseikkojen lisäksi myös turvallisuusasia. En muuten malta odottaa, että Kehrän kaula hiukan vahvistuu ja pääsen sen kanssa harjoittelemaan Trackerin käyttöä!


_20190523_124659.JPG


_20190523_124910.JPG


_20190523_124746.JPG


_20190523_124627.JPG


Olisiko hieno nähdä Tracker tulevaisuudessa myös älykellosta? Minusta olisi!


Jouduimme Saarikon Iinan kanssa Metsästäjäliiton osastolla piinapenkkiin, kun meille annettiin tehtäväksi tunnistaa kahdeksan vesilintua. Paineet olivat aika suuret, sillä olemme Iinan kanssa molemmat osallistuneet Metsästäjäliiton vesilintujahtiin, joten olisi ollut aika noloa, jos emme olisi mitään tunnistaneet. Saimme kuitenkin mukiinmenevät pisteet tietovisassa ja taas kehtaa näyttää naamaansa Metsästäjäliiton tilaisuuksissa. Palkitisimme itsemme oivista suorituksista poromakkaralla ja läjällä majoneesia.


DSC_0294-01.jpeg


Enpä ollut muuten aikaisemmin käynyt Oulussa muuten kuin ohikulkumatkalla. Yllätyin, miten upea kaupunki se on. Väkeä oli liikkeellä ja ihmiset iloisia. Jalustalle täytyy nostaa Ravintola Toripoliisi, jossa söin ehdottomasti elämäni parhaan hampurilaisaterian. Vai miltä kuulostaa briossisämpylän välissä oleva Utsjokelaisen tilan poron pannupihvi, puolukkahillo ja majoneesi? Niinpä. Mun mielestä erämessujen myötä kesä on virallisesti avattu!


Tuulia




Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: erämessut

HIANO OLLA KOTONA

Tiistai 16.4.2019 klo 21:04 - Erätuulia

Viimeiset pari päivää on ollut ulkona aivan mielettömän upea keli, niin lämmin, että jopa huppari ja kaulahuivi tuntuivat liioittelulta. Näille kahdelle vapaapäivälle olisin keksinyt ihan mitä tahansa muuta tekemistä kuin viimeisten muuttotavaroiden järjestelyn ja asunnon siivoamisen lattiasta kattoon. Vaan nytpä on nekin tehty, ja kaikki tavarat ovat viimein paikoillaan.


_20190416_204839.JPG


Tässä on kuukauden verran asusteltu taas kotoseudulla, eikä uusi työpaikkakaan ole enää niin kovin uusi. Fiilikset tiivistettynä: tällä kertaa riskinotto kannatti.


Ajelen työmatkoja vajaat pari tuntia päivittäin, ja en ole vieläkään kyllästynyt tuijottamaan matkani varrella aukeavia loputtomiin jatkuvia peltoja. Eihän siellä vielä mikään kasva, mutta en silti voi olla katsomatta niiden suuntaan enkä ihmettelemättä, kuinka kauas ne jatkuvat ja kuinka kauas pystyy näkemään ilman, että maa kohoaa näkökentän eteen. "Täällä on pilvet niin alhaalla", oli erään työkaverini itäsuomalainen sisar sanonut Etelä-Pohjanmaalla vieraillessaan. Olen yrittänyt miettiä, mitä se tarkoittaa. Varmaankin maanraja on niin "matala", että myös pilvet näyttävät olevan matalammalla kuin mäkisemmällä seudulla.


IMG_20190410_205626_902.jpg


Etelässä eräs henkilö kysyi, mikä siellä Etelä-Pohjanmaalla on parasta. Vastasin empimättä, että luonto, metsät ja pellot. Toinen työkaverini purskahti nauruun ja meinasi samalla sylkäistä kultakatriinat suustaan: "Onhan täälläkin mettää ja peltoa!" On, ja (etelässä) asumallani paikkakunnalla mitä kaunein ja monimuotoisin luonto onkin, mutta se ei ole silti sama asia kuin Etelä-Pohjanmaan aakeat pellot ja metsät, joissa olen itse kasvanut ja joita itse kaipasin etelässä asuessani päivittäin. Tiedän, etteivät kaikki ihmiset näe kauneutta ympärillään eivätkä kaikki ihmiset ole kiinnostuneita luonnossa olemisesta. Kaikki eivät pysty myöskään näkemään sen oman kuplansa ulkopuolelle, minullekin on moni itäsuomalainen sanonut, että "eihän täällä ole yhtään mitään" viitaten Etelä-Pohjanmaan pitkiin peltoihin. Maisemat eivät varmasti olekaan samanlaiset kuin esimerkiksi Itä-Suomessa, eikä kunkaan alueen komeutta ole mielestäni tarpeen lähteä keskenään vertailemaan. Mielestäni joka paikka on sillä omalla tavallaan kaunis, eikä se oma kotipaikka sulje pois toisen paikan kauneutta millään tavalla. En myöskään puhuisi pelloista niinkään vähättelevään sävyyn - on hyvä muistaa, mistä ruoka tulee lautaselle.


_20190416_204920.JPG

Lauantaina ajelin myöhään illalla työpaikalta kotiin tuttua peltomaisemaista reittiä. Aurinko oli juuri laskenut ja tummansinistä taivaanrantaa reunusti persikkaiset värit. Katselin Kyröönjoella uivaa satapäistä joutsenparvea, jota katselen joka aamu, kun ajan töihin. Joutsenet sekä jokivarrella kasvavat puut heijastelivat joen pintaan kauniisti. "Tuo näky on pakko saada valokuvata joskus", ajattelin. Kuvittelin, miltä ilma tuoksuisi. Halusin kovasti pysähtyä ja vetää keuhkoni täyteen raitista maalaisilmaa. Minulla oli kuitenkin kiire kotiin, joten tyydyin avaamaan autosta ikkunan. Kun olin valmistautunut haistamaan kevään tuoksun, ikkunasta todella tulvahti kevään tuoksu - nenäkarvani poltti ammoniakkinen sianpaskan haju. Painoin ikkunan takaisin kiinni.


Seuraavana päivänä pakotin teuvalaasen ajamaan kanssani joutsenjoelle järjestelmäkamera muassani. Ei joutsenen joutsenta missään.


_20190416_204855.JPG

En ole enää pitkään aikaan pitänyt kesää mitenkään vuodenajoista erityisenä. Tänä vuonna odotan kuitenkin kesää enemmän kuin sitten kouluaikojen. Uskon sen johtuvan siitä, että haluan nähdä viljapeltojen kasvavan täyteen kukoistukseensa ja haistaa niiden tuoksun, kodin tuoksun (muunkin kun paskan). Viime kesänä ne viikonloput olivat parhaita, kun pääsi käymään Etelä-Pohjanmaalla ja vetää keuhkot täyteen paikallista happea. Nyt saan viettää täällä koko tulevan kesän.


Muutokset omassa hyvinvoinnissa ovat silminnähtävät. Jatkuva ikävä on ohi ja sen myötä usein toistuneet itkukohtaukset ovat loppuneet. Sitä oloa oli jatkunut niin pitkään, että pidin pillitystä osana normaalia minää ja oman sukupuoleni hormonitoiminnan heittelyä, mutta nyt, kun mieli on tyyni kokoajan, olen tajunnut, että kaikki johtui koti-ikävästä. Kyllä itkeä saa ja voi jos siltä tuntuu, vaikka välillä se hävettäisikin, mutta kyllä se pidemmän päälle käy helvetin raskaaksi kun joka kerta oven selkänsä takana kiinni lyödessään kyyneleet ja räkä alkavat valua pitkin naamaa kuin pienellä lapsella. Se lähtemisen tuska oli niin suurta, että en toivo sitä omalle kohdalleni enää koskaan.


Tuulia




4 kommenttia . Avainsanat: koti, etelä-pohjanmaa

VIISI FAKTAA MINUSTA

Perjantai 8.3.2019 klo 13:50 - Erätuulia

Instagramissa kiertää haaste, jossa haastetaan kertomaan viisi faktaa itsestä. Sain haasteen ystävältäni, ja ajattelin tarttua siihen. En ole hirveästi kertonut itsestäni mitään "olen kävellyt koko talven nastalenkkareilla" -tyylistä syvempiä asioita, joten pohdin viittä faktaa, joita halusin avata teille hieman laveammin. Päätin tehdä haasteesta oman blogipostauksen. Yritin miettiä sellaisia faktoja, joita ei somessa olisi tullut esille.

_20190308_130743.JPG

1. Kiroilu. Pilataanpa heti kärkeen oma maine ja paljastetaan kaikista rumin paheeni, nimittäin kiroilu. Kiroilu on opittu kotoa, joten vanhemmiltani en ota vastaan moitteita. Äitikin on vuosien saatossa huomannut, ettei asiasta huomauttaminen auta yhtään. Ulosantini on muutenkin suorapuheisuuteni ja leveän eteläpohjalaismurteen vuoksi kärkästä kuultavaa, joten en yhtään ihmettele, että näistä piirteistä minua huomautellaan hyvin usein ja aiheutan varmasti pahennusta monissa. Pirskahdan heti, jos jokin asia ei suju. Kiroilun vastapainoksi viljelen toki erittäin paljon myös huumoria puheessani. Puran jatkuvasti puheen kautta tunteitani, joten en oikeasti suutu juuri koskaan. Olen ollut viimeksi vihainen vuonna 2014, kun rakennusmies viilasi meikäläistä linssiin laskuttamalla korkeintaan parin sadan euron hommasta 500 euroa. Ystäväni kautta aikain ovat sanoneet minusta, ettei minua saa suuttumaan, olen ollut sellainen pienestä pitäen. Siinä mielessä en ole perinteisen ylpeä eteläpohjalainen, että kestän ja osaan ottaa vastaan negatiivista palautetta. Joskus ajattelen, että olisi mahtavaa joskus huutaa ja raivota jollekin pää punaisena, mutta en oikein näe itseäni siinä tilanteessa. Toisin sanoen, jos vituttaa, manaan sen pois eikä tarvitse viattomille kiukutella. Tarpeen vaatiessa osaan siivota suuni, mutta yleensä ihminen ei  määräänsä kauempaa pysty esittäämään fiksumpaa kuin onkaan.

DSC_7744-01.jpeg

2. Pelko. Jos joku väittää, ettei pelkää mitään, en usko. Jokainen pelkää jotakin ja oman pelon myöntäminen se vasta pelottavaa onkin. Minä pelkään pimeää ja sen laukaisi kokemus, kun teiniaikainen poikaystävä ei kestänytkään eroa ja heitti keskellä yötä ison kiven huoneeni ikkunasta sisään. Tapahtuneesta on yli 10 vuotta, mutta vieläkin pimeä inhottaa. Olen karaistanut itseäni tekemällä yksin retkiä pimeään. Kerran olimme Kuuran kanssa kahdestaan mökillä Lapissa keskellä metsää ja kylmintä talvea. Istuin pilkkopimeässä pihasaunassa ilman tuikun tuikkua ja päätin, että voitan pelkoni. Olen päässyt pelostani yllättävän hyvin eroon, mutta edelleen pieni inhotus hiipii takaraivoon, kun täytyisi mennä sysipimeään paikkaan yksin. Ainakin meikäläisen elämässä on usein tilanteita, jolloin on mentävä pimeään paikkaan yksin, halusin tai en. Ja silloin menen. Ja joka kerta tuntuu siltä, että voitin itseni.

DSC_8837-01.jpeg

3. Vahvuus. Inhoan sanaa feministi, sillä se tuo ainakin itselleni mieleen sellaisen kuvan, jollaista en halua edustaa (hyvää naistenpäivää vaan). Sanotaanko näin, että olen kiinnostunut naisten oikeuksista ja tasa-arvosta. Mies ja nainen voivat parisuhteessa tehdä yhdessä päätöksiä. Kuitenkin olen sen verran vanhanaikainen, että mielestäni mies on fyysisesti vahvimpana "perheen pää" ja aina viime kädessä se, johon voi turvautua ja jolla pysyy pakka kasassa, kun hätätilanne iskee (tätä ajatusmallia peilaan siis omaan parisuhteeseeni, ja jos jollakulla muulla on asia toisin, niin se ei minua kiinnosta pätkän vertaa). Olen itse vahva ja sitkeä persoona, joten minun on ollut aina vaikeaa löytää itseäni vahvempi pari. Monet seurustelujutut ovat kaatuneet siihen, että oma voimakas persoonani on alkanut ärsyttää, sitä on alettu karsastaa muilla tavoin tai sitten en ole itse jaksanut katsella lässytystä ja nysväämistä. Kauan meni, että löytyi teuvalaanen, josta koen oikeasti, että hän on minua myös henkisellä tasolla vahvempi. Kovasta kuoresta huolimatta olen äärimmäisen herkkä, mutta sen puolen minussa pääsevät näkemään vain harvat ja valitut.

DSC_5391.JPG

4. Taiteellisuus. Olen lapsuudessani ja nuoruudessani harrastanut lukuisia eri asioita. Lapsena minulla ei ollut juurikaan vapaa-aikaa harrastusten täyttäessä päiväni. Olen harrastanut urheilulajeja pesäpallosta lentopalloon, yleisurheilusta uintiin ja kaikessa kisannut. Olen ollut musiikkiopistossa, soittanut klarinettia, pianoa, rumpuja sekä laulanut. Olen kilpaillut myös laulamisessa, laulanut kuorossa ja esiintynyt tilaisuuksissa ja juhlissa. Kuvataidekoulussa suoritin taiteen perusoppimäärän, olen muun muassa maalannut ja piirtänyt sarjakuvia. Olen myös joskus osallistunut runokilpailuun, saanut siitä kunniamaininnan ja voittanut piirustuskilpailun (suunnittelemani logo on edelleen käytössä). Taideaineet ja liikunta olivat koulussa kymppejä. Sanon aina, että olen hyvä sellaisissa asioissa, joista ei ole mitään hyötyä (heh). Minulta onnistuu monet jutut kun vain alan tehdä, olen monessa asiassa semihyvä, mutta en ekspertti oikein missään. Lukuisten eri harrastusten myötä ja lukuisten eri ihmisten kanssa tekemisissä oltuani olen oppinut sopeutumaan hyvin erilaisiin tilanteisiin, ja saan jutun juuren aikaan kenen kanssa tahansa.
 
DSC_9206-01.jpeg

5. Erakko. Huolimatta siitä, että olen hyvä ihmisten kanssa, olen luonteeltani kuitenkin enemmän erakko ja olen jonkin verran kyynistynyt, minkä on saanut aikaan kokemukset toisen ihmisen pahuudesta ja ilkeydestä (onneksi kaikki eivät edusta näitä). Rakastan koiria jonkun mielestä ehkä liikaakin. Teuvalaasen saksanmetsästysterrierikin on minulle yhtä rakas kuin se olisi oma koirani, ja valitsenkin useasti ennemmin koirien seuran kuin monen ihmisen. Pärjään ihmisten kanssa niin paljon kuin velvollisuudet edellyttävät, mutta sen jälkeen en haluaisi oikeastaan nähdä enää ketään (omat ystäväni tai perheeni ovat asia erikseen). Suuri unelmani on asua niin syrjässä, etten omalla pihamaallani seistessä näkisi yhtäkään ihmistä. Mielestäni parhaita keksintöjä ovat itsepalvelukassat ja nettiajanvaraukset, syyn tähän osannette päätellä. Tämä ei kuitenkaan tarkoita sitä, etten olisi ystävällinen kohtaamilleni ihmisille, tarvitsen vain äärettömän paljon omaa tilaa ja rauhaa jatkuvien sosiaalisten kontaktien vastapainoksi.

Siinäpä tuli faktaa, kaiken kaikkiaan kyllä yli viisi. Jotain positiivista, jotain negatiivista ja kenties jotain yllättävää. Kiitos haasteesta ja kiitos myös niillle, jotka jaksoivat lukea hieman erilaisen postauksen.

Tuulia




10 kommenttia .

TAKAISIN KOTIIN

Maanantai 25.2.2019 klo 14:12 - Erätuulia

Jonkun aikaa on ollut hiljaiseloa Erätuulian somessa, sillä pää on ollut niin täynnä omia asioita viime aikoina, että on ollut todella vaikeaa yrittää keskittyä mihinkään muuhun. Hyvin intensiivisen pohdinnan jälkeen tulin kuitenkin minua pitkään askarruttaneessa asiassa ratkaisuun ja tuntuu siltä, että tein oikein.

Me muutetaan Kuuran kanssa takaisin Etelä-Pohjanmaalle.

_20190225_140458.JPG

Syy asettua Etelä-Suomeen oli puhtaasti työsidonnainen. Pääsin hyvin nopeasti työhön ja nimenomaan siihen tehtävään, johon olin aina halunnut ja johon on vaikea päästä. Työpaikka oli varmasti paras, jossa olin koskaan ollut ja en ihmettele yhtään, jos parempaa ei vastaan enää tule. Tämän parin vuoden työrupeaman aikana useat Etelä-Pohjanmaan ystävät ovat etääntyneet harvojen tapaamisten myötä. Muistan, kuinka jännittynyt olin silloin kun muutin etelään. Ystävät lohduttivat ja lupasivat tulla käymään, mutta eipä ole kahteen vuoteen ketään näkynyt. Jokaisella on oma elämä kiireineen, joten ymmärrän hyvin, ettei joka paikkaan ehdi, vietänhän itsekin aikani mielelläni Etelä-Pohjanmaalla ollessani koirien kanssa metsässä. Jos näkee ihmistä ja vaihdat kuulumisia kerran vuodessa, ei yksinkertaisesti voi pysyä toisen elämässä kärryillä. Sinä aikana kuitenkin useista työkavereista tuli minulle hyviä ystäviä, vaikka vuosi siihen meni, että vietin jonkun kanssa vapaa-aikaani etelässä. Muutama niistä ihmisistä jää ihan varmasti elinikäisiksi ystäviksi, asuimmepa missä päin Suomea tahansa. Nautin kuitenkin arjestani etelässä, työstä ja treenaamisesta. Ajattelin, etten tule ihan helposti luopumaan työpaikastani, se oli minulle sanoinkuvaamattoman tärkeä.

_20190225_140515.JPG

Viime kesänä elämääni tuli kuitenkin jotain, joka meni kaiken muun edelle. Elämä oli siihen saakka ollut jatkuvaa taistelua, mutta kun tapasin teuvalaasen, tuntui kuin sydämellä ollut paino olisi keventynyt puolella. Seisoimme eräässä eteläpohjalaisessa näkötornissa ja katsoimme keltaisena loistavaa rypsipeltoa. Itkin ja sanoin, että tänne mun on päästävä takaisin. Pelkästään tätä muistellessani ja kirjoittaessani meinaa nytkin kihota kyynel silmäkulmaan. Taisi siis käydä niin, että elämään tuli vihdoin jotain muutakin iloista kuin työ. Aloin huvikseni selata työpaikkoja kotoseudulta.

Vuoden alussa näin oman alani avoimen paikan, joka oli erittäin pienellä paikkakunnalla ja jonka tehtävä oli aivan päinvastainen, jossa sillä hetkellä olin. Palkka pienenisi, työmatka pitenisi, kaikki menisi uusiksi. Mutta se, mitä saisin tilalle, olisi parempaa kuin mikään muu. Saisin asua siellä minne oikeasti kuulun ja sen ihmisen kanssa, jonka kanssa haluan toteuttaa kaikki tulevaisuuden haaveeni. Hain paikkaa - ja sain sen.

_20190225_135834.JPG


Äänet, riemut kaupungin

Oon elänyt ennenkin

Sitäkö onni on

Olla vaan onneton?

Mennään sinne missä järven pinta kimaltaa

Missä tuuli taittaa koivunlatvat maata kumartamaan

Missä valtameret pelloilla on joen tulvaa vaan

Sinne missä latomeri peilaa tulvaan kuvansa

(Lauri Tähkä & Elonkerjuu - Tehtaankatu)


Uuden työn aloitan muutaman viikon kuluttua. Tällä hetkellä olen hieman pyörällä päästäni, mutta mikään ei tunnu luontevammalta kuin palata takaisin kotiin.


Tuulia




4 kommenttia . Avainsanat: koti, etelä-pohjanmaa

HÄRKILA FREJA LADY METSÄSTYSASUNA

Sunnuntai 13.1.2019 klo 19:21 - Erätuulia

Yhteistyössä Härkila

En ole ollut koskaan välineurheilija missään harrastuksessani. Oli ookoo, että pesäpalloaikoina koko joukkue pelasi samanlaisissa jalkineissa (Lapuan urheilukaupan valikoima ei ollut kovin suuri) ja sama taisi päteä uimapukujen suhteen kilpauinnissa. Kun joukkueurheilut väistyivät, mukaan tuli kuntosali ja myöhemmin fitnessbuumi. Välillä seurasin hiukan huvittuneena kuntosalilla väkeä, joiden trikoot, painonnostovyöt ja langattomat kuulokkeet olivat viimeistä huutoa, mutta seinään nojailu ja kännykän räpläily näyttivät maistuvan enemmän kuin itse harjoittelu. Itse olen aina treenannut (ja nojaillut seiniin) rikkinäisissä collegehousuissa ja isältä tai veljeltä pöllityssä T-paidassa. Metsästysharrastuksenin aloitin lainapuvulla, kunnes ostin käytetyn, halpismerkkisen (ja huonon) puvun. Aseetkin olivat lainassa, tutkapannasta saatoin vain haaveilla. Mutta niillä pääsi alkuun, ylisuurella, surkealla puvulla - ja haaveilla.

_20190113_190101.JPG

Pikkuhiljaa varusteet ovat parantuneet, eikä tämä harrastus ole minulla todellakaan välineistä kiinni. Epäsopiva puku on historiaa, sillä syksystä 2018 saakka olen käyttänyt Härkilan Freja Lady -pukua. Freja on ollut päälläni aina kanalinnustuksen aloituksesta lumisiin jahteihin, joka reissulla lukuun ottamatta paria päivää, kun olen ollut pakkasella kyttäämässä tai passissa. Syksy oli viime vuonna poikkeuksellisen lämmin, joten kanalintujahdissa päällystakin saattoi joskus sitoa vyötäisille.

Syksyn lämmöstä huolimatta minulla on tainnut olla kalenterissa enemmän sateisia jahtipäiviä kuin kuivia kelejä, mutta Freja on pitänyt veden eikä minulla ole milloinkaan kastunut puvun alla olevat vaatteet tai taskujen sisältö, kiitos Härkilan vedenpitävien HWS-materiaalin sekä vetoketjujen. Materiaali on hengittävää eikä kahise. Frejassa on myös runsaasti taskuja sekä säädettävät hihansuut ja helma, joka on aivan ehdoton kriteeri minulle puvussa. En pysty olemaan takilla, jonka helmaa ei pysty kiristää. Frejasta löytyvät myös tuuletusaukot sekä radiopuhelintaskut, mutta niille minulla ei ole ollut vielä käyttöä.

_20190113_190537.JPG

Kaikki ammattini ovat miesvaltaisilta aloilta ja harrastukseni hyvin pitkälti myös, joten olen aina saanut taistella sopivista varusteista. On hienoa, että naisille löytyy metsästyspukuja, nimittäin liian suurella puvulla esimerkiksi ampuminen on mahdotonta. Jos metsällä haulikon perä poskelle nostettaessa takertuu ylisuuriin vaatteisiin, tilanne on jo ohi. Olen 168 cm pitkä, painan noin 65 kiloa ja pukuni on kokoa 38. Sovitin ensin kokoa 36, mutta siinä olivat hihat aavistuksen liian lyhyet ja housujen vyötärö aavistuksen liian matala minulle, ja halusin laventaa puvun käyttömahdollisuuksia talven jahteihin, joten valitsin koon 38.

Puku on minulle oikein sopiva, eikä esimerkiksi kainaloissa ole ylimääräistä kangasta, mikä haittaisi ampumista. Puku istuu hyvin ja mukautuu toimintaan. Sen kanssa pystyy ryömimään ja istumaan, vaikka alla olisi vaatetta. Vielä ei ole ollut minun metsästyspäivinä huiman kovia pakkasia, mutta olen kevyesti saanut puvun alle kahdetkin välihousut sekä pitkähihaisen ja villapaidan. Suomenpystykorvalla metsästys on liikkuvaa, joten hyvin olen tähän saakka tarjennut, vaikka olen vilukissa. Kerrospukeutumisella siis on mahdollista käyttää Frejaa myös talvella. Ainoa pieni moite puvussa ovat epäkäytännölliset vetoketjuvetimet, nauhat, jotka on kiinnitetty pelkällä lenkillä metalliseen vetoketjuun. Ongelma on kuitenkin ratkaistu, kun tekee nauhaan pienen solmun itse, niin se ei pääse putoamaan.

_20190113_185924.JPG

Härkilan Freja Lady sopii täydellisesti kanalinnustajalle ja monelle muullekin. Köyhän ei kannata ostaa halpaa, joten itse olen jo pidempään pyrkinyt panostamaan laadukkaisiin vaatteisiin kertakäyttöisten rättien sijaan. Laadukas vaate maksaa itsensä takaisin pitkällä käyttöiällään.

_20190113_190207.JPG
Ymmärrän, ettei kaikilla ole mahdollisuutta panostaa varusteisiin ja onneksi metsästystä pystyy harrastamaan monenlaisilla varusteilla. Siitä syystä haluankin lahjoittaa vanhan pukuni jollekin, joka sitä tarvitsee. Puku ei ole Härkilaa, mutta sillä pääsee hyvin alkuun sellainen, joka on kipeästi pukua vailla. Puvun takki on minulle suuri, mutta jollekin se voi olla sopiva. Jos puvulle löytyy uusi omistaja, maksan mielelläni postituskulut. Jos olet puvun tarpeessa tai tunnet jonkun, joka on, laita minulle sähköpostia (kuuraeveliina@gmail.com).

Mitä ominaisuuksia sinä arvostat metsästyspuvussa?

Tuulia



Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: härkila, naisten metsästysvaatteet, härkila freja lady

TAVOITTEET VUODELLE 2019

Tiistai 1.1.2019 klo 15:39 - Erätuulia

Yksi blogin tai minkä tahansa muunlaisen "päiväkirjan" pitämisen parhaita puolia on se, että asiat tulee kirjoitettua ylös. Välillä viihdytän itseäni lukemalla vanhoja tekstejäni ja välillä jopa vähän hävettää, että mitä sitä nyt tuollaistakin on tullut kirjoitettua. Se on kuitenkin hyvin luonnollista. Ihmisen kuulukin kasvaa ja kehittyä kokoajan, ja pitäisin pahempana asiana sitä, etteivät vanhat tekstit aiheuttaisi minkäänlaista hilpeyttä suuntaan tai toiseen. 

Onneksi kirjoitin vuosi sitten kaiken muun hassun lisäksi ylös myös metsästykseen liittyvät tavoitteeni vuodelle 2018. Tavoitteeni olivat päästä metsästysseuran jäseneksi, päivittää toiminimeni, ampua karhumerkki, päästä sorsa- ja kyyhkyjahtiin sekä teettää Kuuralla viimeiset pennut.

DSC_7397-02-01-01.jpeg

Vuosi 2018 oli todella kova ja olen saanut olla mukana oman mittapuuni mukaan isoissa jutuissa. Vuosi sitten asettamani tavoitteet tuntuivat silloin haasteilta, nyt voin vain hymyillen katsoa taakse päin ja todeta, että kaikki tuli tehtyä ja vielä paljon, paljon enemmän. Terveisin onnellinen Lapuan Metsästysseuran jäsen, jolle tuolloin vaikealta asialta tuntunut karhumerkki oli lasten leikkiä, joka hukkasi kyyhkyjahdissa silmälasinsa, jolle sorsan aloitus oli yksi syksyn ikimuistoisimmista päivistä ja jonka toiminimen alla väsätyt riistakorvikset nytkin roikkuvat jonkun korvissa. 

DSC_8420-01.jpeg

Kuurakin astutettiin, mutta se jäi tyhjäksi. Olin tuolloin hyvin pettynyt, mutta nyt en voi kun kiittää, ettei Kuura tullutkaan tiineeksi. Elämässäni tuli kevään ja kesän aikana niin suuria muutoksia, että olisin ollut koiranpentujen kanssa suomeksi sanottuna aivan kusessa. Tässä taas huomataan, kuinka asioilla on tarkoituksensa, pettymykset ja vastoinkäymiset tulevat syystä eteemme. 

IMG-20181124-WA0008-01.jpeg

Jos olisin tiennyt, miten paljon hyvää vuoden 2018 loppupuolisko minulle tulisi tuomaan, olisin ilomielin kärsinyt sitä ennen kaiken ahdistavan vaikka kaksinkertaisena. Vaikka valmistuin, sain vakituisen työn ja tapahtui muitakin isoja asioita, päällimmäisenä muistan vain sen, kuinka tapasin elämäni kalleimman aarteen Riihimäen Erämessuilla. Tuolloin ei ollut vielä mitään tietoa, mihin elämä vie, mutta tässä ja nyt ei mikään voisi tuntua oikeammalta kuin tämä.

IMG_20181127_173851_631.jpg

Kun eilen ajelin Etelä-Pohjanmaalta etelän suuntaan, mietin matkalla tavoitteita tulevalle vuodelle. Mieleeni juolahtivat kolme hyvin selkeää tavoitetta.

1. Varata koiranpentu
Olisin kuumeisesti suomenpystykorvan tarpeessa, mutta tähän elämänvaiheeseen koiranpennun ottaminen olisi itsekäs teko. En pystyisi antamaan sille niin paljon metsää kuin se vaatisi eikä minulla olisi muutenkaan kunnollisia puitteita kouluttaa sitä. Toivon, että vuoden päästä tilanne olisi jo niin paljon parempi, että tämän haaveen voisi toteuttaa.

2. Tutustua koetoimintaan ja käydä tuomarikoulutus (linnunhaukkukoe)
"Isot pojat" sanoivat, etten saa ottaa koiranpentua ennen kuin tämä koulutus on käyty. Ei tässä sitten auta muu kuin tehdä työtä käskettyä. 

3. Vetää maasta 100 kg
Tämä ei liity mitenkään mihinkään, mutta 100 kiloa on saatava ylös.

IMG_20181224_105808_543.jpg

Näiden lisäksi on vielä pari erittäin suurta haavetta tälle vuodelle, mutta ne jääköön salaisuuksiksi. Kaikkea kuitenkin on pakko pitää mahdollisena, elämä on niin ihmeellistä.

Hyvää uutta vuotta Erätuulian lukijoille!



Tuulia

2 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa

SUOMEAKIN VANHEMPI

Torstai 6.12.2018 - Erätuulia

Kirjoitus julkaistu ensimmäisen kerran 6.12.2017.

Mikä on kaunein maisema, minkä tiedän?

Se ei ole silmänkantamattomiin jatkuva valkoinen hiekkaranta tai syvän turkoosina loistava meri. Se ei ole yksikään seitsemästä ihmeestä, ei kiemurteleva muuri tai ylireagoitu hautapaikka. Se ei ole rikkauksia täynnä olevan kaupungin marmorinen jalkakäytävä, jota kukaan ei käytä tai korkealle kurkottava huojuva palmupuu. Se ei ole taivaaseen asti ulottuva vuori tai hehkuva tuhannen ja yhden yön autiomaa. Se ei ole villien kissapetojen tanssi savannilla tai rakkauden jättömaa.

Se on lumihangessa juokseva suomenpystykorva.

Sielunmaisemani. Henkeni ja elämäni. Minun Suomeni.

DSC_10542_2.jpg

100-vuotiasta Suomeakin vanhempi, ensimmäisen rotumääritelmänsä vuonna 1892 saanut suomenpystykorva ei ole huvikseen kansalliskoiramme. Suomenpystykorvalla metsästys on kulttuuriperintö, jollaista ei ole missään muualla maailmassa. Metsänhoitaja Hugo Richard Sandberg kuvasi vuonna 1890 suomenpystykorvan luonnetta muun muassa näin: 
 

Läheisessä kosketuksessa perheeseen elänyt ja sen kanssa valoisat ja pilviset päivät jakanut suomalainen koirakin osoittaa kaikessa piirteitä, jotka muistuttavat isäntää, suomalaista. Häntä kohtaan se osoittaa kiintymystä ja uhrautuvaa uskollisuutta. Rohkeuttakin siinä on paljon enemmän kuin niin pieneltä koiralta voi odottaa.


FB_IMG_1512493078674-02.jpeg


Samoja piirteitä osoittivat myös nuoret miehet ja naiset, jotka kävivät puolustamaan rakasta kotimaatamme, minkä ansiosta saamme elää juuri sellaista suomalaista elämää kuin haluamme.

Olen käynyt kaksi kertaa etelänmaalla lomalla. Kummankaan reissun jälkeen en ole tuntenut olevani yhtäkään kokemusta rikkaampi tai autuaampi. Sen sijaan Lapin ja Pohjolan metsissä vietetyt viikot kahdestaan koiran kanssa tai lapsuuden samoilut Hirvijoen metsissä koiran seuratessa ovat jättäneet lähtemättömät muistot ja kaipuun rintaan. Sellainen elämä, josta nyky-yhteiskunta pikkuhiljaa vieraantuu.

Tästä eteenkinpäin kannan rahani mieluummin Suomen metsiin kuin vieraan maan muovikellokauppiaille. Suomen 100-vuotiaan itsenäisyyden kunniaksi otan ennemmin kossun kuin käyneen rypälejuoman. Ja olen vaikka sitten mieluummin juntti kuin feikki.

Terveiset papalle taivaaseen. Olit yksi niistä, jotka mahdollistivat tämän juhlan.

 

Tuulia

 

Lähde: Suomen Pystykorvajärjestö

2 kommenttia .

RUOKAHÄVIKISTÄ

Perjantai 23.11.2018 klo 17:47 - Erätuulia

Tällä hetkellä on käynnissä kiivas keskustelu ilmastonmuutoksesta ja siihen liittyvistä paremmista valinnoista, nimen omaan ruokavalinnoista. On kuitenkin minusta turha paatostaa mistään paremmista valinnoista, jos ne "paremmat valinnat" paasataan sitä mukaa roskikseen kuin niitä kaupasta kotiin kannetaan.

Välillä tuntuu, että ruoan arvostus on kulttuurissamme pyöreä nolla. Ihmiset ostavat aivan valtavia ruokamääriä joita he eivät ehdi syödä tai joista he eivät sittenkään viitsi kokata mitään. Tuplajääkapit ovat niin ääriään myöten täynnä, ettei kenelläkään ole edes tietoa, mitä takimmaisesta rivistöstä löytyy. Ruokia ei käytetä, eikä varsinkaan, jos päiväys menee yhdenkin yli. Avaamattomat jauhelihapaketit heitetään roskikseen. Tämä, jos mikä on tuhlaamista.

DSC_2054-01.jpeg

Ihmiset tietävät yhä vähemmän, mistä ruokamme tulee. Lapset eivät tiedä, mikä on nauta tai kalkkuna ja aikuiset ihmiset yllättyvät kuullessaan, että lehmä pitää lypsää useammin kuin kerran päivässä. Kerran eräs henkilö joutui erään asian puolesta lähtemään navetalle, ja hän yritti saada vapaaehtoista kaveria mukaan. "Navettakeikka" jaksoi naurattaa muita yhteisössä, ja ihmettelin, että mitä hauskaa tuossa nyt on. Lopulta minullekin selvisi, ettei monikaan olisi halunnut lähteä sinne paskanhajuun, "oksettavaan paikkaan". Silti nämä naureskelijat käyttävät maitotuotteita, tottakai, niitähän saa kaupasta. Maatalouslomittajan tyttärenä en ollut tuntenut itseäni koskaan ulkopuolisemmaksi. Jälleen kerran olin tyytyväinen, että olen ollut etuoikeutettu likaamaan käteni, eikä esimerkiksi lehmänpaska ole minulle juttu eikä mikään. Ymmärrän, ettei kaikilla ole ollut välttämättä mahdollisuutta käydä esimerkiksi lapsena navetassa, mutta sille ei mitään voi, jos ruoan alkuperä ei yksinkertaisesti kiinnosta.

DSC_1975-01_1.jpeg

Palataanpa vielä avaamattomien tai vaikka avattujen lihapakettien pois heittämiseen. Tämä, jos mikä saa vereni kiehumaan, tällaista toimintaa en kestä edes katsoa. Metsästäjänä en voisi kuvitellakaan sellaista tilannetta, että heittäisin metsästämäni syömäkelpoisen riistan roskikseen ja tiedän, että kaikki metsästäjät pystyvät samaistumaan tähän. Metsästäjät käyttävät saaliinsa hyödyksi niin hyvin kuin mahdollista, viimeistä grammaa myöten. Riistaliha on aina korkealle arvostettua ja siitä kokataan hienoja annoksia täydellä sydämellä perheen ja ystävien ravinnoksi ja iloksi. "Sen minkä tapat, sen myös käytät."

DSC_2046-01.jpeg

Miten sika, nauta tai kana eroavat tästä ideologiasta? Miksi niitä voi heittää tuosta vain roskikseen? Väitän, että metsästäjät ovat tarkkoja kaiken käyttämänsä lihan suhteen, sillä metsästäjät tietävät, miten kovan työn takana on saada maailman paras liha, suomalainen riista metsästä lautaselle. Yksi peura voi olla tuntikausien kyttäämisen tulos. Eläimen "siivoaminen" vaatii kädentaitoja ja liha täytyy vielä leikatakin. Miksi tuotantoeläin olisi vähemmän arvokas? Sen takia, että työn tekee joku muu, ja kuluttaja ostaa lihan kaupasta jääden täyteen pimentoon siitä, millä tavoin liha on sinne pakettiin päätynyt. Kyllä se sika jäisi aika monesta joulupöydästä pois, jos sille pitäisi itse kuula kalloon laittaa. Olen sitä mieltä, että jokaisen lihansyöjän pitäisi pystyä se tekemään tai vähintäänkin ymmärtämään mitä se vaatii, kyllä ruoan arvostus nousisi aivan toisenlaiselle tasolle. Olen ollut myös tilanteessa, jossa minua kehotettiin olemaan kertomatta lapselle ruokana olleen lihan alkuperää ja tapaa, jolla liha tuli lautaselle. Ei, ei näin. Mielestäni aikuisilla on vastuu kasvattaa lapsista ruokaa ja ravintoa arvostavia ihmisiä, ja tieto ruoan alkuperästä auttaa asiassa. Reilu kertominen ja asiassa opastaminen kantavat hedelmää paljon pidemmälle.

Syön suurimmaksi osaksi kalaa ja kotimaista kasvisruokaa. Riistaa syön aina kun sitä on tarjolla. Syömästäni ruoasta häilyväisen pieni prosentti on kaupan lihaa tai lihatuotteita, pari, kolme annosta kuukaudessa. Tapani syödä on minulle hyvin henkilökohtainen, ja päällimmäiset syyt siihen ovat eettisyys- ja terveyskysymykset. Panostan kotimaiseen, mahdollisimman lähellä tuotettuun ruokaan. Olen kuitenkin kaikkiruokainen, ja tilanteen niin vaatiessa syön mitä vain. Kun saan niin sanotusti "päättää itse" ruoistani, olen hyvin tarkka siitä, mitä ostan ja syön. Ruokahävikkiä taloudestani tulee todella vähän, tässä kuussa olen heittänyt pois 5 homehtunutta pehmopala-leipää, pätkän itse leipomaani kääretorttua ja astian pohjallisen murentuneita sipsejä. Leipien poisheittämiseltäkin olisi paremmalla suunnittelulla vältytty, kun olisin viitsinyt laittaa leivät riittävän ajoissa pakastimeen.

DSC_2027-01.jpeg

Haluan ja pystyn itsekin parantamaan vielä monta eri asiaa, esimerkiksi einesten käytön haluaisin lopettaa kokonaan ja voisin ostaa laadukasta lihaa ja suomalaista järvikalaa useammin. Kaikista tärkeimpänä asiana pidän kuitenkin sitä, että ruokahävikki olisi mahdollisimman pieni. 

Mielestäni yksi kaikista järkevimpiä ilmastoystävällisiä arjen tekoja on fiksata ruokahävikki minimiin. Samalla on hyvä vilkaista myös omaa asennetta syömäänsä ruokaa kohtaan. 

Tuulia



3 kommenttia . Avainsanat: ruokahävikki, metsästäjät, metsästys

TIEDÄTKÖ SEN TUNTEEN

Sunnuntai 18.11.2018 klo 15:24 - Erätuulia

Vapaapäivä. Nousen sängystä. Jahas, kurkku on kipeä. Suunnitelma salille lähtemisestä kariutuu siihen. Aurinko paistaa, mutta turha lähteä lenkille. Mietin, montakos neliötä tässä kämpässä on. En muista, mutta niitä on aika vähän. Kävelisikö olohuoneen peuramattoa ympäri vai kolme metriä pitkää eteiskäytävää edestakaisin. Kumpikaan vaihtoehdoista ei houkuta, joten istun alas kirjoittamaan.

Arki on parasta. Arki on parasta siitä syystä, että silloin voi käydä töissä ja treenaamassa, minkä jälkeen on ilta ja voi mennä nukkumaan. Arkena ei ole aikaa miettiä sitä loputonta koti-ikävää, joka minulla on.

IMG_20180120_175652_507.jpg


Tiedätkö sen tunteen, kun olet vieraassa paikassa. Siinä ei pitäisi olla mitään vierasta, sinähän asut siellä. Mutta et kuulu sinne. Olet outo. Koirasikin on outo. Kuulostat Juha Miedolta.

Ensimmäisenä päivänä, kun asuin täällä, minulle sanottiin, että "puhu saatana suomea". Kerran minua vietiin huoneesta toiseen kuin sirkusapinaa nauraen ja kehottaen minua sanomaan jotain: "Hei, kuunnelkaa, kuunnelkaa nyt kun tää puhuu!" Tästä tapauksesta avauduin kerran kaverilleni, ja hän sanoi, että "no ala sitten puhumaan yleiskieltä jos et jaksa kuunnella". Ei, minä en ala puhua yleiskieltä, vaan muut voivat opetella käytöstavat.

IMG-20181117-WA0020-01.jpeg

Olen asunut nyt kolme vuotta jossain muualla kuin Etelä-Pohjanmaalla, ja murre jaksaa ihmetyttää jotakuta edelleen päivittäin. Olen ylpeä juuristani, ja tottakai suurin osa palautteesta on aina positiivista, mutta ymmärrätte varmaan, ettei aina jaksaisi.

Kun kuulen jonkun muun puhuvan samaa murretta kanssani, se on kuin musiikkia korvilleni. Tällaisen henkilön kanssa on erityinen ilo keskustella. Voin käyttää kaikkia parhaita sanoja, joita en voi käyttää muiden kanssa, sillä en jaksa selittää mitä ne tarkoittavat - sanan merkitys pitää vain tietää. Voin ilmaista itseäni puheen kautta täydellisesti toisen eteläpohjalaisen ihmisen seurassa. Tähän pystyy varmasti samaistumaan jokainen, jolla on kotiseutunsa murre vielä tallella, oli sitten mistä päin Suomea tahansa. Ymmärrän ulkomaalaisia, jotka opettelevat suomen kieltä, eivätkä pysty ilmaisemaan asioita sillä tavalla kuin haluaisivat, sillä heidän kielitaitonsa on vielä puutteellinen. Sen täytyy olla erittäin turhauttavaa.

DSC_6879-01.jpeg

Pidän eri murteista, ne ovat rikkaus. Erityisesti pidän Turun ja Oulun murteista ja eri murteista saa aikaan hyviä keskusteluja. Lähipiirissäni on eräs, jonka murteelle naurettiin 15 vuotta sitten. Hän lopetti murteen puhumisen siihen paikkaan. Puhetyyli on jokaisen henkilökohtainen asia samalla tavalla kuin ulkonäkö, joten sitä kommentoidessasi noudata erityistä varovaisuutta.

Kerran kesällä kävi sillä tavalla, että eräs mies tuli puhumaan kohtalaisen leveää eteläpohjanmaata paikassa, jossa sitä kaikista vähiten odotin kuulevani. Se iski kalloon kuin olisi halolla päähän lyöty. Hetken tunsin olevani kotona. "Ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan", kuuluu sanonta. Aivan ensiksi kuitenkin ihastuin murteeseen ja vasta sitten rupesin katsomaan, että mikäs mies tuo näin muuten on. No se oli teuvalaiseksi ihan ookoo ja nyt haluaisin herätä hänen vierestään joka päivä.

Screenshot_20181007-135022-01.jpeg

En tule olemaan varmaan koskaan niin onnellinen kuin sinä päivänä, kun saan taas olla kotona. Pysyvästi.

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: Etelä-Pohjanmaa

KANALINTUKAUSI 2018

Perjantai 9.11.2018 klo 20:24 - Erätuulia

Kanalinnut on nyt omalta osaltani jahtailtu tälle syksyä. Laskeskelin, että metsäpäiviä tuli kanalintujahdissa yhteensä 16 ja metsässä taivallettuja kilometrejä noin 64. Välillä on käyskennelty ilman asetta, yhdessä ja yksin, tositarkoituksella ja vähemmän vakavalla mielellä. Pystykorva on kuitenkin aina jolkotellut mukana, joskus kaksikin. Välillä nuotiopaikalla on vietetty pidempi aika kuin itse jahdissa. On satanut, paistanut, pakkastanut ja tuullut.

_20181109_200814.JPG

Minulla ei ole jakaa teille saaliskuvia, joten joudutte tyytymään tarinoihin. Yksi tämän syksyn mieleenpainuvimmista päivistä sijoittuu Savukosken jylhiin kairoihin. Tihkuttava sade arvellutti metsään lähtijöitä, mutta jahtipäivien huvetessa loppuun oli kuitenkin kunkin seurueen jäsenen lähdettävä koettamaan onnean. Kuuran jalkoja pakotti. Se nosteli tassujaan kuin tulisilla hiilillä, olihan sillä alla jo monta päivää juoksemista. Koira teki onnettomman lyhyitä hakulenkkejä, jotka kestivät suhteessa kuljettuun matkaan aivan liian kauan. Tihku yltyi kokoajan rankemmaksi sateeksi, ja minä odotin koiraa puun alla yrittäen pysytellä edes jotenkin kuivana. Kuuraa näytti kiinnostavan lähinnä housujeni sivutaskussa olevat rasvanavut ja se tulikin joka lenkin jälkeen kyttäämään taskuani. Odottelin koiraa niin julmetun kauan, että kylmyys alkoi hiipiä puseroon, vaikka syyskuu olikin tänä vuonna tavanomaista lämpimämpi.

_20181109_200753.JPG

Olimme edenneet pitkälle ja jossain vaiheessa olisi käännettävä kurssi takaisin kohti tietä. Edes linnut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat olleet näkyvillä surkeassa kelissä, vaan ne olivat menneet sadetta suojaan tiheiden kynttiläkuusten suojiin. Härkilan pukuni piti onneksi vettä, mutta valitettavasti yläasteaikainen koulureppuni ei. Evässämpyläni olivat kastuneet litkuksi ja olin unohtanut edes aavistuksen lämmittävän teetermokseni isän autoon. Vesisade hakkasi älypuhelimen näyttöä niin, ettei luuri enää toiminut kunnolla, mutta eipä sillä ollut kauaa merkitystä, sillä akku loppui. Jollain ilveellä selvisimme Kuuran kanssa takaisin tielle. Istuimme tien penkalle ja söimme kahteen pekkaan litimärät sämpyläni kaatosateessa. Kylmyys ja energiavaje kalvasivat suolta.

Sitten kuulin dieselmoottorin nakuttavan kauempana. Isä! Ja niinhän se oli, isä oli tullut omalta lenkiltään nappaamaan meidät kyytiin. Hyppäsimme Kuuran kanssa autoon ja kysyin, onko mitään syötävää. Isä kaivoi takapenkiltä iskemättömän suklaalevyn, joka oli ostettu lappilaisesta kaupasta, jossa olimme pysähtyneet tulomatkalla. Puraisin levystä suoraan palan ja hyvä jottei hampaani menneet poikki. Suklaassa oli väkeviä kiviä. "Mitä helevetin suklaata tämä on?"

"Se on turkinpippurisuklaata, se on kuulemma niin hyvää, että oli jostain kaupasta ihan loppunut", vastasi isä.

_20181109_200937.JPG

Voi hyvä luoja. Suklaahyllyt ovat joka kaupassa vähintään 10 metriä pitkät, ja isä valitsi metsästysreissulle eloonjäämispakkaukseksi niistä kaikista ihanista toffee-, pähkinä- ja keksisuklaista turkinpippurisuklaan, joka oli aivan täyttä kuraa sekä maualtaan että koostumukseltaan. Eikö tuon nyt järkikin sano, ettei turkinpippuri käy suklaan kanssa yhteen. Söin pahan suklaalevyn väkisin, kun ei ollut muutakaan. Hampaita kivisti sen jälkeen viikon.

Yhtä kaikki, tämän syksyn tavoite oli saada Kuuralle pudotus. Pari otollista tilannetta tähän olisi ollutkin, mutta minä onnistuin ne kämmimään. Vaikkei saalis ole kaikki kaikessa, niin pakko kumminkin myöntää, että harmittaa. Kuuralla metsästysvuodet vähenevät kokoajan.

IMG_20180912_135136_598.jpg

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen päässyt käymään metsällä ja olen metsästänyt aina kun olen pystynyt. Olen ajanut lähes 400 km metsästysmaille lähes joka kerta, kun minulla on ollut enemmän kuin yksi vapaapäivä. Kohtuu tyytyväinen täytyy olla myös siihen, että minulla on ollut käytössä tasan kaksi lomapäivää tänä vuonna ja siitä huolimatta olen pystynyt tekemään kaksi metsästysreissua, toisen Lappiin ja toisen Kainuuseen. Jotkut ovat kertoneet minulle kadehtivansa tuollaisia reissuja, mutta eivät ne ihan ilmaiseksi ole tulleet. Joka ikinen tunti on kuitenkin täytynyt töissä korvata ja voitte varmaan arvata, mitä olen tehnyt kaiken sen ajan kun en ole ollut metsällä.

Mitähän sitä sitten elämällään tekisi? No, käydään metsäreissujen väleissä töissä. Mutta  kanalinnut saavat odottaa ensi syksyä!

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, metsästys

KANALINNUSTAJIEN SYKSY

Sunnuntai 21.10.2018 klo 12:25 - Erätuulia

Useat ovat kysyneet minulta, että mitä mieltä olen tämän vuoden harvinaisen pitkästä kanalintukaudesta. Minusta tämä aihe ansaitsee ihan oman postauksensa, joka tulee nyt.


IMG_20181014_121022_776.jpg


Viime helmikuussa luin kolumnin, jossa ehdotettiin metsäkanalintujen viiden vuoden täysrauhoitusta. En ymmärrä, että miten kukaan suomenpystykorvalla metsästävä voi ajatella moisen ratkaisun (kanalintujen viiden vuoden täysrauhoituksen) olevan millään tasolla hyvä. Jos metsäkanalintujen metsästäminen kiellettäisiin, olisi myös yhden eräkulttuurimme, eikä pelkästään eräkulttuurin vaan koko suomalaisuuden yhden rikkaimman perinteen tulevaisuus vaakalaudalla. Se olisi mielestäni suurempi paha kuin kannanverotus metsästämällä, joka on prosentuaalisesti hyvin pientä verrattuna muihin kantaa rokottaviin tekijöihin.

IMG_20181015_140009_908.jpg


Kanalinnustuskausi on tänä vuonna pidempi kuin miesmuistiin - kirjaimellisesti. Monet vanhemmat metsästäjät ovat sanoneet, etteivät muista, että kausi olisi ollut koskaan näin pitkä heidän elinaikanaan. On mielestäni hienoa, että tämän vuoden elinvoimainen lintukanta on huomioitu pidemmillä metsästysajoilla. Se tarkoittaa pelkkää hyvää suomenpystykorvaharrastajille ja mikä parasta - tietää myös uusia harrastajia, mikä ennen kaikkea hyödyttää suomenpystykorvalla metsästämistä harrastuksena sekä tuo lupausta rodun jatkuvuudelle yleensä. Ainoa keino, miten tämä perinteikäs metsästystyyli voi jatkua, on se, että uudet ja myös nuoret harrastajat innostuvat lajista ja ottavat koiria. Miksi kukaan ottaisi suomenpystykorvaa itselleen, jos sille ei saisi pudottaa viiteen vuoteen lintua? Itse en ole vielä kouluttanut suomenpystykorvaa metsälle pennusta, mutta on selvää, että se ensimmäinen pudotus on hurjan tärkeä koko prosessissa. 

DSC_7133-01.jpeg


Ehdotusta viiden vuoden täysrauhoituksesta kommentoitiin aika tavalla. Mieleeni jäi erityisesti kommentti: "Samaa mieltä, mut huono homma sille joka o just ottanu pystärin". Se ei ole mikään "huono homma jos on just ottanu pystärin", vaan kyseessä olisi paljon suurempi problematiikka kuin yksittäisen henkilön yksittäinen koira. Koko metsästysperinne saattaisi hiljalleen kuihtua pois, mikä tekisi auttamatta hallaa myös rodulle.

_20181021_121042.JPG


Toki suomenpystykorvalla voi metsästää myös muuta riistaa kuin lintuja, mikä on erittäin kiehtovaa. Tulevaisuudessa rodun käyttötarkoitus saattaa muovautua kullekin aikakaudelle sopivaksi. Mutta ei nyt vielä luovuteta, kun kanalintuja on metsät täynnä.

Tuulia



4 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira, kanalinnustus

ENEMMÄN KUIN HARRASTUS

Lauantai 6.10.2018 klo 22:07 - Erätuulia

Tässä, kun olen lähes viikon maannut neljän seinän sisällä pää kenossa, on ollut aikaa miettiä omien harrastusten ja yleensä harrastamisen merkitystä.

Neljännesvuosisataan mahtuu monenlaista lajia, kun pienestä aloittaa. Urheileminen on sisäänrakentunut ominaisuus minussa ja tällä hetkellä lajeinani ovat crossfit, kuntosali ja juokseminen. Treenaan niin paljon kuin ehdin, toisina viikkoina enemmän ja toisina vähemmän. Kun metsästysmaat ovat 400 kilometrin päässä paikasta, jonne posti menee, matkustaminen katkaisee vääjäämättä treeniviikon. Kotona Etelä-Pohjanmaalla keskityn metsästämiseen. Päiväni ovat yleensä aina täyteen suunniteltuja, eikä tylsää ehdi tulla. 

IMG_20181006_160534_522.jpg

Treenaamisen vastapainoksi huollan kehoani säännöllisesti, voisin jopa varovaisesti väittää, että keskivertourheilijaa paremmin. Nyt olin kuitenkin venyttänyt hierojalle menemistä, vaikka rinnalleveto oli muokannut hartialihakset kivikoviksi, eivätkä epäkkäät meinanneet enää palautua normaalitilaan. Olin kuitenkin varannut jo ajan, ja toivoin, ettei viulunkieli ehtisi katketa ennen sitä. Viime viikon viimeinen treeni olisi kuitenkin kannattanut jättää väliin, sillä vaikka kyykkäsin ykköset uusiksi, niin samalla onnistuin telomaan niskani siten, että sekä työhanskat että treenilaukun sai heittää nurkkaan hetkeksi aikaa.

Se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että pitkään odottamani vapaapäivät, jotka piti pyhittää pystykorville ja kanalinnuille, menivät suunnitelmiltaan uusiksi. 

Välimatkan takia menee taas pitkään, että pääsen seuraavan kerran Etelä-Pohjanmaalle. Pelkkä ajatuskin siitä, että pääsen metsään vasta viikkojen päästä, raastaa mieltä varsinkin, kun kanalintukausi on parasta aikaa käynnissä. En ole aina tiennyt, kumpi on minulle tärkeämpää, treenaaminen vai metsästys. Niitä kahta on todella vaikea verrata keskenään, molemmat ovat minulle elämäntapoja. Tällä hetkellä elämäntilanne on kuitenkin se, että treenaaminen on arkea, mutta metsästäminen juhlaa. Haluaisin metsästämisen olevan suurempi osa jokapäiväistä arkeani, mutta se tarkoittaisi pitkän tähtäimen vakaata suunnittelua ja suuria elämänmuutoksia, jotka eivät voi tapahtua hetkessä. Haaveet kuitenkin ovat kirkkaana mielessä.

_20180914_191844.JPG

Kun tarkemmin ajattelee oman harrastuksen merkitystä, totta puhuen mikään muu ei herätä minussa niin paljon tunteita kuin metsästys. Pelkästään ampumaradalla treenaaminen saa aikaan kaikki tunteet väliltä "vittu mä lopetan koko paskan" ja "tää on siisteintä mitä voi tehdä". Metsästys harrastuksena on laaja ja siihen liittyy monenlaisia asioita, jotka voivat nostaa tunteet pintaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun katson ensin puhelimeni ruutuun välähtävää kuvaa hirvikoirasta, jonka vatsan susi on repinyt auki ja sen jälkeen oman olohuoneeni matolla tyytyväisenä kuorsaavaa pystykorvaa tai otan vastaan vittuilua siitä, etten taaskaan saanut saalista, ihmiseltä, joka ei ole kävellyt metriäkään metsän puolta, mieliala voi käydä hyvin erilaisilla korkeustasoilla. Toisaalta se, että oma koira löytää linnun ja haukkuu sitä, nuotio syttyy ensimmäisellä tulitikulla, aurinko lämmittää pakkasen puremia poskia, pystykorvan myyrähaukku pellolla ei kestänytkään kahtakymmentä minuuttia, vaan vain viisi minuuttia, poronpaska ei pinttynytkään uuteen Trackeriin tai kengät pysyivät kerrankin kuivina, ovat pieniä asioita, joita on ihan turha selittää kellekään - ne pitää tulla itse kokemaan, että voi tajuta niiden hienouden. Välillä ajattelen myös säälien niitä, jotka eivät harrasta mitään. Jo pelkästään Suomen luonto tarjoaisi niin monipuolisesti mahdollisuuksia, että ikään, kokoon, näköön ja rahatilanteeseen katsomatta jokaiselle löytyisi varmasti jotakin, jolla voisi elämäänsä rikastuttaa.

DSC_6852-01.jpeg

Joskus voi käydä myös niin, että makaa kuudetta päivää sohvan nurkassa valmiina myymään metsästysaseensa pois epätoivon alhossa. Silloin sinulle rakas ihminen tulee, lataa termospullon kahvia täyteen ja komentaa, että "nyt lähäretään vaikka Hirvijoelle, makaaminen saa piisata" ja vietätte monta tuntia raikkaassa ilmassa kauniissa kangasmaastossa auringonsäteiden tulviessa puiden lomitse päin pläsiä kahden pystykorvan toilailuja seuraten, mieli voi parantua yhtäkkiä. 

Tuulia



3 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa

KANALINTUJAHDISSA LAPIN ERÄMAILLA

Torstai 20.9.2018 klo 18:45 - Erätuulia

En todella voisi olla enää enempää reissussa rähjääntynyt, eikä voisi Kuurakaan. Nyt, kun olen kesäloman jälkeen ollut muutaman päivän arjensyrjässä kiinni, alkaa pikkuhiljaa elimistökin sopeutua normaaliin elämään. Vaan oli meillä niin upea reissu, että kaikki on tämän arvoista!

IMG_20180914_182245_734.jpg

Tarkempaa paikkakuntaa mainitsematta viikko vierähti pohjoisessa, korkealla Suomen Lapissa. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt noin korkealla, mutta paikallinen luonto vei sydämeni heti. Ruska oli mennessä vielä puhkeamassa, mutta viikon edetessä mustikanvarvut näyttivät päivä päivältä punaisemmilta ja lehtipuiden lehvät keltaisemmilta. Pitkästä aikaa näin porojakin (Kuura innostui niistä myös, mutta ei onneksi kovin kauas niiden perässä juossut). 

DSC_6254-01.jpeg

Mikä porojakin enemmän sydäntäni lämmitti, on se, että näin metsässä kanalintuja. Tämä syksy on aivan toisenlainen kuin viime syksy, jolloin näin Suomessa tasan yhden metsäkanalinnun. Poikueet ja vanhat linnut olivat metsässä oikea ilo silmälle ja koirat pääsivät haukkumaan. Ainoastaan riekko jäi tälläkin kertaa vielä näkemättä, ehkä ensi vuonna?

IMG_20180911_190831_042.jpg
IMG_20180911_190831_051.jpg
Osaltani linnut jäivät ampumatta. Yksi pudotus Kuuralle olisi ollut oikea reissun kruunu, mutta en osaa tästäkään olla pahemmin harmissani. Olen suomenpystykorvalla metsästävänä täysi aloittelija, ja minulle on jo paljon, että pääsin kuulemaan oman koirani lintuhaukkua. Se, etten päässyt ampumahollille asti, ei ole mikään maailmanloppu. Kyllä meidän aika vielä tulee.

DSC_6367-01.jpeg

Kävin metsällä sekä isäni kanssa että yksin. Tuntuu, kuin olisin jälleen kerran ylittänyt itseni, en ole nimittäin ikinä ollut noin syvällä metsässä yksin. Alkuun minua jännitti, mutta jännitys kyllä katosi hyvin nopeasti, kun tulivat ensimmäiset linnut polulla vastaan ja haukku alkoi. Toki reittini, joita kuljin, olivat helppoja, mutta silti. Kyllä se ihan mukavalta tuntuu, kun oma suuntavaisto on yhteisössä yleinen vitsi ja siitä huolimatta löysin kuin löysinkin takaisin.

IMG_20180913_171905_959.jpg

Keli oli välillä vesisateen takia haastava. Kumisaappaat eivät olleet ollenkaan huono kenkävalinta matkalle, varsinkaan, kun haukku oli toisella puolella puroa, eikä ylityspaikkaa ollut missään. Uusi Härkilan Freja -pukukin piti mukavasti vettä, joten läpi asti ei kastunut kukaan muu kuin koira. Vesisade myös rajoitti lintujen liikkumista. Kilometrejä ja mielenravintoa tuli paljon. Ravintoa tuli kyllä myös keholle, meillä oli tapana kokata joka ilta kukin vuorollaan kunnon illallinen, eikä silloin raaka-aineissa säästelty. Tuskinpa pääsin kovin paljoa laihtumaan, vaikka kulutus oli kova. Lenkkien päätteeksi teimme joka päivä tulet isän kanssa. Syön kotona lähes pelkkää kalaa ja kasvisruokaa, joten makkarakiintiö alkaa olla tältä vuodelta täysi, vaikka ihan hyviä ne nälkään olivatkin!

DSC_6316-01.jpeg

Jotkut tuttavani ovat ihmetelleet, että kuinka en saanut ammuttua mitään. Suomenpystykorvalla korkealla moraalilla metsästävälle saaliin saaminen ei ole mikään helppo juttu, vaikka olisi kokeneempikin kairojen kulkija ja omistaisi laajalti hakevan, hyvän koiran. Kyllähän sitä lintuja saa, jos aina tavatessa ampuu. Idea kun tämän rodun kanssa talsiessa on kuitenkin se, että koira etsii linnun ja haukkuu sitä. Minullakin oli pari kertaa piikillä, mutta kun koira oli juuri eri paikassa, niin jäi puristamatta. Jokaisen ihmettelijän sopii mennä kokeilemaan ja tallaamaan samat jäljet, kyllä metsässä lintuja on. Juuri haastavuuden takia laji varmaan minua viehättääkin, ja tietysti rakkaus kansallisrotua kohtaan. Jokaisen haukkuun pudottavan on syytä olla ylpeä itsestään ja omasta koirastaan ja kohdella saalista sen arvolle sopivalla tavalla.

DSC_0308-01-01.jpeg
DSC_6428-01.jpeg
Vaikka saalista jäinkin vaille, reissussa ei ollut silti mitään tyhjää. Nautin jokaisesta sekunnista, jonka sain viettää koirien kanssa mitä upeimmassa Lapin luonnossa. Itse panostan mieluummin kotimaamatkailuun, joten kannoin mielelläni luparahat sekä muut matkustamisesta aiheutuneet kulut Lappiin kuin mihinkään etelän kohteeseen. Mikä parasta, perheemme nuorelle koiralle, Rokalle tuli onnistumisia. Rokka on kehityskelpoinen kaveri, joten pudotukset menivät oikeaan osoitteeseen. Toki pudottajallakin on asiasta lähes 50 vuoden kokemus, se on hieman enemmän kuin minun reilu vuoteni. :) Valokuvaaminen on myös asia, josta tykkään, ja kuvia tulikin otettua runsaasti, sillä puitteet valokuvaamiselle olivat huikeat.

IMG_20180915_174449_855.jpg

Lopussa kiitos kuuluu jahtiseuralle, jota pelkästään kuuntelemalla tuli oppia yhdestä jos toisestakin asiasta. Kiitos, että pääsimme Kuuran kanssa mukaan. Nyt on paiskittava töitä välillä, että pääsee seuraavalle retkelle. Se onkin sitten Etelä-Pohjanmaan tuttuakin tutuimmissa maisemissa, eikä niissäkään puitteissa mitään moitittavaa ole!

Tuulia

Yhteistyössä Härkila, Tracker



5 kommenttia . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, lappi, metsästys

METSÄSTÄJÄLIITON VESILINTUJAHTI 2018

Perjantai 7.9.2018 klo 20:28 - Erätuulia

Eilen laitoimme Kuuran kanssa reissukamat kasaan ja lähdimme kohti Etelä-Pohjanmaata - tosin Riihimäen kautta, sillä Metsästäjäliitto oli kutsunut minut vesilintujahtiin Riihimäen Sammalistonsuolle. Jahdin päätyttyä pimeänkoiton jälkeen ajelin kotopuoleen ollen perillä puoli kahdelta yöllä. Tällä hetkellä olo on erittäin väsynyt, kyllä tämä kesälomailu ottaa voimille.

_20180907_201525.JPG

Vaikka kroppaa ja silmiä väsyttää, Riihimäen jättäessäni sisälläni oli kuitenkin lämmin tunne. Kesäkuiset Erämessut olivat unohtumattomat, joten vierailin mielelläni Riihimäellä uudestaan näin kolmen kuukauden jälkeen. Metsästäjäliiton vastaanotto oli erittäin vieraanvarainen. Metsästäjäliitto järjestää Sammalistonsuolla muutamia jahteja kaudessa, ja tällä kertaa oli vuorossa metsästävien vaikuttajanaisten jahti. Mukana olivat kunnioitettavia taipaleita metsästyksen ja metsästyskoirien pareissa uurastaneita naisia ja sitten minä. Ei voi kuin ihailla ja toivoa, että kykenisin itse elämäni aikana tekemään metsästämisen eteen niin paljon hyvää kuin he ovat tehneet. 

DSC_6151-01.jpeg

Metsästäjäliiton illanavauksen sekä ruokailun jälkeen aloimme siirtyä kohti Sammalistonsuota. Sammalistonsuolla odottivat koiraohjaajat noutajineen ja he esittelivät, miten noutajat toimivat. Kyllä siinä monttu aukesi yhdellä jos toisellakin. Eräs ohjaaja kertoi treenaavansa koiran kanssa kaksi tuntia päivässä, minkä mukaista oli myös koiran työskentely. Se on aina hienoa katseltavaa, kun joku - ja tässä tapauksessa myös jokin - osaa hommansa hyvin.

DSC_6155-01.jpeg

Sammalistonsuolla jokaiselle määrättiin oma passipaikka ja joka ampujalle tuli kaveriksi koiraohjaaja sekä noutava koira. Minun kavereina olivat Mikko ja kultainennoutaja Cola. Cola parka jäi ilman töitä, mutta olisi sitä yhden tunnin voinut huonomminkin viettää. Onneksi kaikki koirat eivät jääneet toimetta, sillä jahdin päätteeksi saaliskatselmuksessa oli viisi heinäsorsaa sekä neljä tavia. Tuore saalis jaettiin koiraohjaajille kiitokseksi ja kutsuvieraat saivat kukin lahjaksi pakastetun sorsan. 

IMG_20180906_221244_353.jpg

Illasta jäi voimakas yhteisöllisyyden tunne. Näin metsästysharrastus ajoi minut jälleen hienoon kokemukseen, uusiin tuttavuuksiin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin. Minusta on aina äärettömän hienoa, kun oikeat ihmiset ovat löytäneet oikeaan työhön, jota tehdään intohimolla ja suurella sydämellä rautaista ammattitaitoa unohtamatta. 

IMG_20180906_221244_352.jpg

Erityiskiitos kuuluu siitä, että Kuuralle löytyi Metsästäjäliiton tíloista sopiva soppi, missä se sai huilata tilaisuuden ajan. Lisäksi Kuura kiittää kehuista, jotka koskivat sen nimeä, ulkonäköä, käytöstä ja rotua. Kuura on hyvin vaatimaton. Minkäs se sille voi, että sattui syntymään roduista parhaimmaksi. :)

Tuulia




2 kommenttia . Avainsanat: metsästäjäliitto, vesilinnustus, sorsastus

KOHTI KANALINTUKAUTTA 2018

Maanantai 3.9.2018 klo 19:32 - Erätuulia

Viikonlopulta jäi sen verran ruokaa yli, että tänään voin käyttää ajan, joka muutoin kuluisi  perunoiden keittoon, mieleisellä tavalla hyödyksi, eli istumalla alas pohtimaan syntyjä syviä.

Viikon päästä on kanalinnun aloitus. Tätä on odotettu koko vuosi, on painettu hommia vuorotta suoraan helvetistä tulleiden helteiden alla kaikenlaisten muiden elämän tyrskyjen myllätessä ympärillä välillä syömättä ja välillä nukkumatta. Syyskuuta on odotettu, mutta silti se tuli niin yllättäen. Kun kokoajan on jotakin päivien täyttyessä töistä, metsästysharrastuksesta ja treenaamisesta, aika menee yllättävän äkkiä. Kolmen päivän päästä pitäisi jättää etelä ja karistaa maantietä pitkin kohti kanalintujahtia, ja kaikki hommat on tekemättä. Sunnuntaina illalla täytyisi olla kohteessa ja maanantaina metsässä.
2018-09-03_07.20.44_1.jpg

No okei, olen mä nyt sentään luvat ostanut ansiokkaasti ajallaan valtion maille. Ja onhan tässä puuhasteltu uuden Sauerin kanssa, että se on saatu lintupanokselle kohdilleen. Toki taidan pääasiassa kuitenkin luottaa vanhaan kunnon haulikkoon, mutta molemmat aseet pääsevät mukaan kuitenkin.

En ole siis juurikaan suunnitellut reissua, hankkinut vain välttämättömimmät tarvikkeet, enkä vain tätä reissua varten, vaan yleensä metsästysharrastuksen vuoksi. Ja osa on silti vielä hankkimatta. Itseasiassa vapaatkin reissua varten minulle varmistui vasta viikko sitten. En ole jaksanut liiaksi pipoa kiristellä. Koiran kunto on mitä on kesän jäljiltä, viime vuonna vannomani asereppu on edelleen kaupassa eikä suunnistus suju minulta vieläkään. Näillä mennään mitä on, eli melko vähällä on pärjättävä.

2018-09-03_07.20.45_2.jpg

Palataan hetkeksi viime vuoden reissuun, jonka teimme koiran kanssa Ruotsiin. Sitä suunniteltiin, jahtiporukan kanssa tavattiin ennen reissua ja mukaanpakatulla tavaramäärällä olisi elänyt erämaassa vaikka kuukauden. Huomaan edelleen miettiväni usein tuota reissua, joka on ollut tähänastisen elämäni paras viikko. Pohjois-Ruotsi oli autio, ja ne pienet, harvakseltaan rakennetut mökit olivat kuin piparkakkutaloja. Olisin halunnut jäädä sinne.

Pohjois-Ruotsin jylhä luonto vaaroineen olisi varmasti ollut minulle jo riittävä syy jäädä ikuisiksi ajoiksi, mutta todellisuudessa taisin paeta omia silloisia kotiolojani. Tuo reissu, jota ei olisi ollut ilman metsästystä, avasi silmäni monelta kantilta, ja sieltä kotiinpaluu aloitti pitkän ja raskaan tienraivauksen hetkeen, jossa olen nyt - kivireki sai jäädä niille sijoilleen, minä jatkoin matkaani, kevyesti.

2018-09-03_07.20.45_1.jpg

Metsästysharrastus on muuttanut elämänkatsomustani todella paljon. Pohdin paljon yltäkylläistä länsimaalaista elämäntyyliä - jatkuvaa kuluttamista, ruoan ja luonnonvarojen epäkunnioitusta ja tuhlaamista, luonnosta vieraantumista, pinnallisuutta, itseriittoisuutta ja uusavuttomuutta. Kaikkea sitä, josta itse opettelen pysymään kauempana. Jos toinen ihminen ei pysty ymmärtämään näitä asioita minun kantiltani, en voi jakaa maailmaani hänen kanssaan. Metsästys on tuonut äärettömän paljon hyvää elämääni ja kasvattanut minua ihmisenä sellaiseen suuntaan, jossa haluan olla.

Järjestelmällisyyttä ja suuntavaistoa tosin se ei vielä ole tuonut, joten jatketaan harjoituksia.

Jos yksi reilun viikon reissu voi valistaa ihmistä noin paljon, en tyydy yhtään vähempään tälläkään matkalla. Odotan viideltä metsästyspäivältä uusia kokemuksia ja oivalluksia. Jos saan pudotettua yhden kanalinnun oman koirani haukkuun, teen sen mielelläni tällä reissulla. Jos se jää tällä reissulla tekemättä, se kokemus jääköön odottamaan meitä.

Kevyin mielin kohti tämän syksyn kanalintukautta.


Tuulia




Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkanalintu, metsästys, kanalinnustus, suomenpystykorva

KUURA, SUOMENPYSTYKORVA

Maanantai 27.8.2018 klo 19:16 - Erätuulia

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta suomenpystykorva? Mieti hetki. Anna, kun arvaan - se kuva lapsuuden mummolassa häkin perällä räkyttävästä, turhautuneesta koirasta, jota kaikki pelkäsivät. Muutaman kerran vuodessa se otettiin häkistä pois, silloin kun lähdettiin metsälle.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minulle on tullut uusia ihmisiä kylään, jotka ovat jo etukäteen sanoneet: "Mä voin sitten vähän pelätä sitä sun koiraa, naapurissa oli sellainen ja se puri aina." Toinen tuttu lausahdus on: "Suomenpystykorva mahtaa kyllä olla maailman kaunein koira. Harmi, että se räksyttää kokoajan, ei kyllä sovi kerrostaloon." Edellä kuvattu asenne suomenpystykorvasta on vanhanaikainen. Kaikilla ei ole etuoikeutta asua maalla ja suomenpystykorvan ottaminen kerrostaloon mietityttää. Väitän, että nämä vanhanaikaiset asenteet ovat monelle se seikka, jolla päätös rotuvalinnasta tehdään, suomenpystykorvan tappioksi. Haluan muuttaa näitä asenteita kertomalla omakohtaisia kokemuksia rodusta sekä metsästyskaverina että sisäkoirana. 
IMG_20170831_104543_135.jpg

Suomenpystykorva on haukkuherkkä ja sen kuuluukin haukkua, siitä syystä se on kautta aikain ollut myös ensiluokkainen vahtikoira - meidän tontille ei tulla salaa. Suomenpystykorva ilmoittaa havaitsemastaan liikehdinnästä varmasti, jos sitä pidetään ulkona. Rotu kuitenkin vaatii erittäin paljon aktiviteettia, eikä pelkkä häkkielämä riitä sille millään. Tällöin koira voi purkaa turhautumistaan niin sanotulla "tyhjän haukkumisella". 

Meidän Kuura oli tyhjänhaukkuja. Se oli niin huomionhakuinen, että pihalla ollessaan se usein haukkui turhanpäiväisiä asioita ihan vain ilmoittaakseen, että sekin on täällä. Kuura kaipasi paljon ihmisten seuraa, muuta hyväksyntää ja se on muutenkin erittäin miellyttämishaluinen. Välillä Kuura pääsikin sisälle, ja kusi välittömästi rakon tyhjäksi keskelle lattiaa. Jotkut väittävät, etteivät koirat osaa vinoilla, mutta minä väitän toisin.
2017-09-13_11.40.34_1.jpg

Kuura muutti ulkoa kanssani kerrostaloon 1,5 vuotta sitten. Opetteluvaiheessa se haukkui kaikki oudot, käytävästä tulevat äänet, mutta se oppi hyvin nopeasti, ettei niitä ääniä tarvitse haukkua. Nykyään se ei reagoi muualta tuleviin elämisen ääniin millään tavalla paitsi, jos joku tulee oven taakse. Sisään tulevat vieraat haukutaan aina, mutta tervehtimisen jälkeen se rauhoittuu hyvin nopeasti.
2018-08-27_05.55.21_1.jpg

Kuura sai kaipaamansa hyväksynnän ja pääsi sisäkoiraksi. Aluksi en päästänyt sitä makuuhuoneeseen, mikä tarkoitti yön aikana olohuoneeseen ilmestynyttä kusilammikkoa. Kun aloin päästää sitä kanssani nukkumaan, yökuseminen (protestointi) loppui siihen paikkaan. Vaikka suomenpystykorva on seurallinen rotu, Kuura on jopa suomenpystykorvaksi aivan uskomattoman seurankipeä. Joku joskus kommentoi, että "suomenpystykorvasta saa kaverin vaikka saunanpesuun". Allekirjoitan joka kirjaimen. Kuura seuraa minua vaikka hamaan tappiin asti, missä ikinä kuljenkin.

Haukkumattomuuden ja sisäsiisteyden Kuura siis oppi 7-vuotiaana. Suomenpystykorva on älykäs rotu. Miten paljon sille voikaan opettaa pennusta asti?
2018-08-27_05.48.42_1.jpg

Kuura orjailee minua myös metsällä. Se etenee vasta sitten, kun annan siihen luvan liikkumalla itsekin. Kuuran hakulenkit eivät ole kovin pitkiä, se hakee noin 300 metrin päästä ja tulee sitten takaisin. Käytännössä liikun itse aina sen verran, että rohkaisen Kuuraa etenemään ja sitten jään vain paikoilleni odottelemaan. Kun haukku alkaa, sydän jättää yhden lyönnin välistä. Silloin lähden hiipimään kohti haukkua. Se on paras näky ikinä, kun oma koira haukkuu lintua.
2018-08-27_05.59.20_1.jpg

Kuura haukkuu isoja kanalintuja sekä oravia, joskus myös sorsaa. Sitä kiinnostaa myös pienpetojen jäljet, peurat ja jänikset. Kuura ei ole ainakaan minun kokemusteni mukaan hirviverinen eikä se hauku esimerkiksi pyytä. Minulla on myös niin vähän metsästyspäiviä Kuuran kanssa takana, että en pysty sanomaan, toimiiko se pienpedoille vai ei, se on meillä molemmilla vielä opettelun asteella. Yritystä kuitenkin on.
2018-08-27_05.57.44_1.jpg

Minä en ole vielä päässyt pudottamaan Kuuralle lintua, vaikka tilanteita on ollut. Kuuralle on kuitenkin niitä pudotettu ja se on minunkin suuri haaveeni ja tavoitteeni. Kuura on jo 8-vuotias, joten olisi suotavaa, että pääsisimme toteuttamaan haaveen tänä syksynä. Tänä vuonna lintukannat ovat elinvoimaiset, joten meillä on todellakin hyvä sauma onnistua. Kuura on uskollisin ystäväni eikä se jättäisi minua milloinkaan, missään tilanteessa. Haluan ehdottomasti sille kiitoksena tästä kaikesta onnistumisen, vaikka se olisikin minulle isompi asia kuin koiralle. Mikäli onnistuisimme, se tulisi todennäköisesti olemaan elämäni onnellisin päivä.

Olen itsekin vasta aloittelija, ja Kuura on ollut täydellinen kaveri minulle näiden hommien opetteluun. Kunhan kokemus karttuu, perheemme tulee kasvamaan yhden narttupystykorvan verran. Se tosin tapahtuu vasta sitten, kun metsästysmaat ovat meitä lähempänä kuin 400 kilometrin päässä. Vaikka pentu olisi ihana asia, on pakko ajatella järjellä. Pennun on päästävä metsään oppiakseen asioita, eikä se onnistu optimaalisesti tällä hetkellä. Vaikka suomenpystykorvalla metsästys ei ole helpoimmasta päästä laji, niin mikään ei estä aloittelijaa ottamasta suomenpystykorvaa, vaikka ihan ensimmäiseksi rodukseen. Kattava perehtyminen lajiin riittää. Sitten vain metsään. En näe myöskään mitään estettä, miksei suomenpystykorvaa voisi ottaa sisäkoiraksi.
IMG_20171126_142642_543_1.jpg

Kotona kun olemme, Kuura lähinnä makaa joko vieressäni, selkäni takana tai jalkojen juuressa. Se on aina valmis lähtemään ulos, vaikka se viihtyykin sisällä erittäin hyvin, joten laiskan ihmisen koirarotu se ei ole. Välillä Kuura villiintyy ja tarvitsee jatkuvaa tekemistä. Sen energia ei purkaudu, jos sitä käyttää postilaatikolla ja takaisin. Lapualla olen välillä joutunut pitämään Kuuraa ulkotarhassa yön yli. Se on sopeutunut sinnekin tauon jälkeen aina oikein hyvin siitä huolimatta, että saa nykyään nukkua sängyssä. Ulkotarhassa se makoilee hiljaa ja tarkkailee tilannetta. Kuura on muuttunut niiltä ajoilta, kun se oli lähes 100% ulkokoira. Kuura on myös yhä enemmän yhden ihmisen koira, se ei välttämättä lähde ulos eikä noudata muiden kutsuja kuin minun.

Lenkillä kaulapannassa ollessaan Kuura vetää, mutta valjaissa veto vähenee ja kun juoksemme, se tulee ihan vierellä. Kuura on mukana joka paikassa, minne menen, joten se matkustaa kohtalaisen paljon auton kyydissä ja sielläkin makaa hiljaa, jos sille on oma boksi. Jos autossa ei ole koiraboksia, se on haukkuherkempi myös autossa. Kuura on myös vanhalla iällä oppinut sosiaalisiin tilanteisiin, nykyään en jännitä enää sen ja vieraiden koirien tapaamisia. Kesällä olimme Jämsässä, ja Kuura viihtyi omakotitalon pihassa ilman hihnaa suuren koiralauman kanssa tontin rajoja kunnioittaen, kuten muutkin tekivät. 
2018-08-27_05.50.57_1.jpg

Suomenpystykorva tarvitsee aktiviteettia, rodunomaista tekemistä eli metsää ja se on erittäin reviiritietoinen. Joskus suomenpystykorvalla tulee erimielisyyksiä myös isäntänsä kanssa ja tappelun tullessa toisen koiran kanssa ainakaan Kuura ei peräänny. Kipakka luonne onkin yksi asia, mistä pidän, kyllä sitä pitää vähän luonnetta olla. Riitatilanteessa olen joutunut muutaman kerran kurittaa Kuuraa, mutta nykyään pelkkä äänen korottaminen riittää. Yhteiselomme täällä on leppoisaa. Kuura tulee viereeni nukkumaan aina, kun menen sänkyyn ja pääasiassa myös nukkuu niin pitkään kuin minäkin nukun. Kuura on ollut myös erittäin terve, siltä on ikänsä aikana poistettu kaksi huonoa hammasta ja nyt sillä on iän tuomaa, alkavaa nivelrikkoa. Suomenpystykorville kasvaa usein häiritseviä luomia silmäluomiin. Kuuralla on yksi sellainen, mutta se ei eläinlääkärin mukaan ole koiraa häiritsevä.

Henkilökohtaisesti minulla ei ole muita rotuvaihtoehtoja. Olen haaveillut suomenajokoirasta, mutta tiedän, että suomenpystykorva tulee aina olemaan ykkösvaihtoehtoni, olen kasvanut siihen. Kuura ei ole ehkä se tyypillisin esimerkki suomenpystykorvasta rotuna, mutta se on sellainen kuin on ja minulle paras koira. Minulta on kysytty myös paljon sitä, mitä mieltä olen metsäkanalintujen metsästysajan pidentämisestä. Siitä tulen kirjoittamaan postauksen myöhemmin.

Tuulia



5 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira

PLUS MIINUS NOLLA MIINUS MATERIAALIHUKKA

Keskiviikko 15.8.2018 klo 12:19 - Erätuulia

Yleensä sosiaaliseen mediaan jaetaan ainoastaan silotelluimmat, hienoimmat ja sykähdyttävimmät hetket elämästä. Moni jopa tiedostamattaan haluaa antaa mahdollisimman kiillotetun kuvan omasta upeasta elämästään tai ainakin illuusion siitä. Somepäivityksiin sopivat vain kohokohdat ja juhlavimmat hetket, uudet hankinnat, saavutukset tai muut virstanpylväät.
 
Jos itse tekisin pelkästään niin, minulla olisi kovin vähän jaettavaa. 
 
Perehtymättä lainkaan kyyhkyjahdin saloihin halusin kuitenkin siihen osallistua tunnelmaa nostattaakseni sekä uutta, alkanutta metsästyskautta juhlistaakseni olemalla valmiina pellon reunassa ennen auringonnousua. Sanottakoon tässä vaiheessa, että vaikka eteläpohjalainen olenkin, niin jonkinlaisia tilastollisia heikkouksia se on minullakin oltava ja näköni on yksi niistä. Näköäni heikomman ominaisuuden tittelistä kilpailee ainoastaan suuntavaistoni, jota en valitettavasti koskaan oppinut kirjekyyhkyltä enkä perinyt isältäni. Vaikka Lapuan maastokartta ei olekaan sisäänrakennettu päähäni, olen silti jollakin asteella aina selvinnyt takaisin kotiin retkiltäni.
2018-08-15_12.00.33_13.jpg

Välttääkseni sen kiusallisen tilanteen, että metsän poikki kävellessäni toinen silmäni karsastaisi vasemmalle ja toinen oikealle siten, että puunrunko osuisi eteenpäin tarpoessani
keskelle otsalohkoani, päätin tehdä poikkeuksen ja ottaa silmälasit mukaan reissuun. Silmässä hiertävä piilolinssi ja sitä jatkuvasti hankaava paskainen sormi polttaisivat hermot kiinni sekunnissa, joten okulaarit konkreettisesti nenänvarrella tuntuisi miellyttävältä vaihtoehdolta ja näkisin jopa eteeni.
 
Yhtä kaikki, noin vartin tarpomisen jälkeen olin saapunut riistapellon laitaan, johon olin suunnitellut meneväni kyyhkypassiin. Ympärillä olevia viljapeltoja ei oltu vielä puitu eikä sumu ollut aamuyöstä hälvennyt. Elokuisen viljapellon tuoksu on se, mistä tunnistaa kodin. Jossain vaiheessa olin tunkenut silmälasit koteloineen reppuni sivutaskuun, sillä naamahikeni, jota edes aamuinen usva ei saanut talttumaan, takasi sen, etteivät muovisangalliset apusilmät pysyneet päässäni millään.
2018-08-15_12.01.25_1.jpg
 
Muutaman tunnin kyttäämisen jälkeen totesin, ettei kyyhkyjä tule. Kettu oli eläin ainoa, joka suvaitsi näyttäytyä ja sekin livahti liukkaasti lipettiin. Kiertelin pellonreunukset ja tein erilaisia höyhenlöydöksiä, mutta edes roskalintu ei tällä kertaa osunut kohdilleen. Yleensä ylipainoiset kyyhkyset istuvat puhelinlangalla, paskantavat päällesi sekä kurnuttavat ikkunan alla niin kovaa, ettet yöllä saa nukutuksi, mutta auta armias, kun olet paikalla vain niitä varten, niin varjokaan ei vilahda näkökentässäsi.

Palasin metsäreittiä pitkin takaisin autolleni ja totesin, että yhtäkkisesti kaipaamani silmälasikotelo ei enää ollutkaan sivutaskussa. Jätin tavarat autoon ja lähdin takaisin passipaikalle etsimään silmälaseja, tuloksetta. Toivoin, että lasit löytyisivät jemma-nimisestä paikasta, mutta vaikka kuinka tutkin reppuani ja kaikki mahdolliset taskut, oli minun uskottava se tosiasia, että olin omalla huolimattomuudellani kadottanut yli viidensadan euron moniteholinssit. 

En ajatellut luovuttaa. Seuraavana päivänä lähdin etsintäpartion kanssa uudestaan metsään ja passipaikalle etsimään laseja, joita ei vieläkään löytynyt. Jotta nöyryytys olisi kyllin suuri, metsän reunasta astuessa peltoaukealle lensi kyyhkynen suoraan naaman edestä hyvinkin optimaaliselta ampumaetäisyydeltä. Ilkikuriset kyyhkyset rällästivät pellolla, kun itsensä hölmöksi tunteva ihminen tuli etsimään kadottamiaan silmälaseja ilman asetta.
2018-08-15_12.03.57_1.jpg

Metsästä oli lähdettävä jälleen tyhjin käsin miettien, miten ratkaisen silmälasiongelman suvereenisti. "En varmasti osta uusia, seuraava on sitten laserleikkaus", ajattelin ajaen metsäautotietä aivan liian kovaa epäkäytännöllisellä autollani. Arvaatte varmaan, kerkesinkö tekemään mitään kun keskellä tietä oleva iso kivi iskeytyi auton pohjaan. Tätä kirjoittaessani tekisi mieleni luetella kaikki ne sanat, joita päässäni pyöri, mutta säästän teidät siltä. Pikaisella katsauksella sai havaita, ettei mitään näyttänyt menneen rikki. Heti matkaa jatkaessani kuitenkin huomasin, että ohjaamossa auton äänet kuuluivat nyt paljon kovempaa mitä aikaisemmin. Ajamiseen tuo ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavalla ja pääsin jopa kotiin etelään jäämättä välille. Seuraavana päivänä vein auton korjaajalle, joka ei tunnin tutkimisesta huolimatta löytänyt autosta mitään vikaa. 

Silmälasit ovat mennyttä ja auto huutaa kuin sisävesihinaaja. En malta odottaa, mitä sorsan aloitus tuo tullessaan. 

 

Tuulia




2 kommenttia . Avainsanat: kyyhkyjahti

JOTAIN UUTTA, JOTAIN LAINATTUA

Keskiviikko 8.8.2018 klo 18:34 - Erätuulia

..muttei mitään sinistä.
IMG_20180723_214701_583.jpg

Aloitin metsästysharrastuksen laina-aseella tietämättä mitään aseiden sopivuuksista tai juuri mistään muustakaan. Pöytää ei ollut minulle kukaan kattanut valmiiksi vaan lähes kaikki on täytynyt opetella itse alusta alkaen - ja aina sieltä kantapään kautta. Erinäisten koulutustilanteiden ja muiden tilaisuuksien kautta olen saanut monenlaista tietoa, ja esimerkiksi haulikko, jolla sain ensimmäisen riistani, on todettu minulle täysin epäsopivaksi.
DSC_5441-01.jpeg

Voiko joku aseen sopivuus oikeasti olla niin iso juttu? Jos ajattelen metsästämistä vaikka neljänkymmentä vuotta sitten, kuinka moni on tiennyt mistään aseen sopivuuksista mitään? Riistaa on silti tullut, vaikka mitään hienoja vehkeitä tai vempeleitä ei ole ollut ja isolla porukalla on saattanut olla käytössä tasan yksi torrakko, jota kukin on käyttänyt vuorollaan. Eikä tarvitse mennä edes niin kauas ajassa taaksepäin, kun uutta asetta hankittaessa on otettu suurin piirtein ensimmäinen, joka on kouraan osunut. Tieto aseiden sopivuuksista on tuntunut olleen vain ammattilaisilla ja kilpa-ampujilla.

Nykyään tietoa on meillä tavallisillakin tallaajilla enemmän. Esimerkiksi naisena minulle useat originellissa kunnossa olevat haulikot ovat kiistatta liian pitkiä, sillä yksinkertaisesti fysiologiset välitykset ovat erilaiset kuin miehellä. Liian pitkällä perällä olevaa asetta ei saa nostettua sujuvasti poskelle ja nopeiden ampumistilanteiden onnistuminen on silkkaa tuuripeliä.
_20180808_151828.JPG

Koska metsästys on kallis harrastus, jossa kahisevasta maastotakistakin saa pulittaa monta sataa euroa, ei kaikkea voi mitenkään ostaa kerralla. Niinpä päätin, että haulikon sijaan panostan tänä syksynä kivääriin ja kiikariin. Teen yhteistyötä Sauerin ja ZEISSin kanssa, joten valinta oli minulle alusta alkaen selvää. Hankin omaan kokemukseeni suhteutettuna sekä hintalaatusuhteeltaan parhaimman yhdistelmän (yleisaseeksi aina hirvestä supikoiriin, kettuihin ja muihin repolaisiin), jonka tällä hetkellä saatoin - Sauer 100 Classicin puutukkisena (308win) sekä ZEISS Conquest V6:n (2-12x50). Kiikari Saueriin minulle asennettiin Varuste.netin liikkeessä Helsingissä.
_20180808_151215-01.jpeg


Asekaapista löytyy siis jotain aivan uutta, mutta myös vanhaa ja lainattua. Uuden haulikon hankintaa on lykätty ensi kesään, sillä ystäväni kuuli ahdinkoni ja kaivoi minulle lainaan kaappinsa perukoilta vanhan, pienen haulikon, jonka oli tullut itselleen ostaneeksi aloittelijana - arvata saattaa, että hänelle ase oli tietenkin liian lyhyt. Ystäväni poisti jatkopalan ja tuunasi aseen perän siihen malliin, että pystyin käydä sitä radalla testaamassa. Vanha pikkuhaulikko nousi niin sujuvasti poskelle, että se jäi minulle pidempiaikaiseen hoitoon.


Kerroin haulikkoasiasta Instagramin puolella, ja kysymyksiä tuli heti monta, että minkä merkkinen haulikko minulla nyt on käytössä. Vastaan nyt myös yhteisesti, että kyseessä on Gyttorp, mutta itse en näe merkillä suurtakaan merkitystä siinä vaiheessa, kun vihdoin on löytynyt ase, joka näyttäisi sopivan itselle. Jokin tietty merkki ei välttämättä ole avain onneen, vaan aseita täytyisi oikeasti saada kokeilla ja testata ennen ostamista. Toki merkeillä on ihan kiva hifistellä välillä, onhan se esimerkiksi mukava ajella Audilla ensimmäisen autoni, Renaultin jälkeen. Toki Renaulttikin vei perille moitteetta ja oli verrattain harvoin hajalla.

_20180808_151319-01.jpeg


Palatakseni vielä uusimpaan hankintaani, kivääriin - tukkien materiaali tuntuu olevan myös mielipiteet jakava keskustelunaihe. "Älä osta sotapyssyä, ase on työkalu, ei mikään näyttelyesine, synteettinen se olla pitää". Käsitän synteettisen tukin helppouden ja hyödyn, mutta puinen tukki symbolisoi minulle jotain syvempää yhteyttä tähän elämäntapaan, luontoon sekä historiaan. Muovi materiaalina tuo minulle mieleen aivan toisenlaisen kuvan, eikä se liity metsästämiseen tai luontoyhteyteen millään tavalla. Tiesin heti, että tulen valitsemaan kiväärini puisella tukilla silläkin riskillä, että puun pinta joskus naarmuuntuisi tai kolhiintuisi.

Tänä syksynä ei voi ainakaan varusteita syyttää, jos tilanteet eivät onnistu..

Tuulia




4 kommenttia . Avainsanat: sauer, metsästysaseet, zeiss, metsästys

Vanhemmat kirjoitukset »