KANALINTUKAUSI 2018

Perjantai 9.11.2018 klo 20:24 - Erätuulia

Kanalinnut on nyt omalta osaltani jahtailtu tälle syksyä. Laskeskelin, että metsäpäiviä tuli kanalintujahdissa yhteensä 16 ja metsässä taivallettuja kilometrejä noin 64. Välillä on käyskennelty ilman asetta, yhdessä ja yksin, tositarkoituksella ja vähemmän vakavalla mielellä. Pystykorva on kuitenkin aina jolkotellut mukana, joskus kaksikin. Välillä nuotiopaikalla on vietetty pidempi aika kuin itse jahdissa. On satanut, paistanut, pakkastanut ja tuullut.

_20181109_200814.JPG

Minulla ei ole jakaa teille saaliskuvia, joten joudutte tyytymään tarinoihin. Yksi tämän syksyn mieleenpainuvimmista päivistä sijoittuu Savukosken jylhiin kairoihin. Tihkuttava sade arvellutti metsään lähtijöitä, mutta jahtipäivien huvetessa loppuun oli kuitenkin kunkin seurueen jäsenen lähdettävä koettamaan onnean. Kuuran jalkoja pakotti. Se nosteli tassujaan kuin tulisilla hiilillä, olihan sillä alla jo monta päivää juoksemista. Koira teki onnettomman lyhyitä hakulenkkejä, jotka kestivät suhteessa kuljettuun matkaan aivan liian kauan. Tihku yltyi kokoajan rankemmaksi sateeksi, ja minä odotin koiraa puun alla yrittäen pysytellä edes jotenkin kuivana. Kuuraa näytti kiinnostavan lähinnä housujeni sivutaskussa olevat rasvanavut ja se tulikin joka lenkin jälkeen kyttäämään taskuani. Odottelin koiraa niin julmetun kauan, että kylmyys alkoi hiipiä puseroon, vaikka syyskuu olikin tänä vuonna tavanomaista lämpimämpi.

_20181109_200753.JPG

Olimme edenneet pitkälle ja jossain vaiheessa olisi käännettävä kurssi takaisin kohti tietä. Edes linnut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat olleet näkyvillä surkeassa kelissä, vaan ne olivat menneet sadetta suojaan tiheiden kynttiläkuusten suojiin. Härkilan pukuni piti onneksi vettä, mutta valitettavasti yläasteaikainen koulureppuni ei. Evässämpyläni olivat kastuneet litkuksi ja olin unohtanut edes aavistuksen lämmittävän teetermokseni isän autoon. Vesisade hakkasi älypuhelimen näyttöä niin, ettei luuri enää toiminut kunnolla, mutta eipä sillä ollut kauaa merkitystä, sillä akku loppui. Jollain ilveellä selvisimme Kuuran kanssa takaisin tielle. Istuimme tien penkalle ja söimme kahteen pekkaan litimärät sämpyläni kaatosateessa. Kylmyys ja energiavaje kalvasivat suolta.

Sitten kuulin dieselmoottorin nakuttavan kauempana. Isä! Ja niinhän se oli, isä oli tullut omalta lenkiltään nappaamaan meidät kyytiin. Hyppäsimme Kuuran kanssa autoon ja kysyin, onko mitään syötävää. Isä kaivoi takapenkiltä iskemättömän suklaalevyn, joka oli ostettu lappilaisesta kaupasta, jossa olimme pysähtyneet tulomatkalla. Puraisin levystä suoraan palan ja hyvä jottei hampaani menneet poikki. Suklaassa oli väkeviä kiviä. "Mitä helevetin suklaata tämä on?"

"Se on turkinpippurisuklaata, se on kuulemma niin hyvää, että oli jostain kaupasta ihan loppunut", vastasi isä.

_20181109_200937.JPG

Voi hyvä luoja. Suklaahyllyt ovat joka kaupassa vähintään 10 metriä pitkät, ja isä valitsi metsästysreissulle eloonjäämispakkaukseksi niistä kaikista ihanista toffee-, pähkinä- ja keksisuklaista turkinpippurisuklaan, joka oli aivan täyttä kuraa sekä maualtaan että koostumukseltaan. Eikö tuon nyt järkikin sano, ettei turkinpippuri käy suklaan kanssa yhteen. Söin pahan suklaalevyn väkisin, kun ei ollut muutakaan. Hampaita kivisti sen jälkeen viikon.

Yhtä kaikki, tämän syksyn tavoite oli saada Kuuralle pudotus. Pari otollista tilannetta tähän olisi ollutkin, mutta minä onnistuin ne kämmimään. Vaikkei saalis ole kaikki kaikessa, niin pakko kumminkin myöntää, että harmittaa. Kuuralla metsästysvuodet vähenevät kokoajan.

IMG_20180912_135136_598.jpg

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen päässyt käymään metsällä ja olen metsästänyt aina kun olen pystynyt. Olen ajanut lähes 400 km metsästysmaille lähes joka kerta, kun minulla on ollut enemmän kuin yksi vapaapäivä. Kohtuu tyytyväinen täytyy olla myös siihen, että minulla on ollut käytössä tasan kaksi lomapäivää tänä vuonna ja siitä huolimatta olen pystynyt tekemään kaksi metsästysreissua, toisen Lappiin ja toisen Kainuuseen. Jotkut ovat kertoneet minulle kadehtivansa tuollaisia reissuja, mutta eivät ne ihan ilmaiseksi ole tulleet. Joka ikinen tunti on kuitenkin täytynyt töissä korvata ja voitte varmaan arvata, mitä olen tehnyt kaiken sen ajan kun en ole ollut metsällä.

Mitähän sitä sitten elämällään tekisi? No, käydään metsäreissujen väleissä töissä. Mutta  kanalinnut saavat odottaa ensi syksyä!

Tuulia



1 kommentti . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, metsästys

KANALINNUSTAJIEN SYKSY

Sunnuntai 21.10.2018 klo 12:25 - Erätuulia

Useat ovat kysyneet minulta, että mitä mieltä olen tämän vuoden harvinaisen pitkästä kanalintukaudesta. Minusta tämä aihe ansaitsee ihan oman postauksensa, joka tulee nyt.


IMG_20181014_121022_776.jpg


Viime helmikuussa luin kolumnin, jossa ehdotettiin metsäkanalintujen viiden vuoden täysrauhoitusta. En ymmärrä, että miten kukaan suomenpystykorvalla metsästävä voi ajatella moisen ratkaisun (kanalintujen viiden vuoden täysrauhoituksen) olevan millään tasolla hyvä. Jos metsäkanalintujen metsästäminen kiellettäisiin, olisi myös yhden eräkulttuurimme, eikä pelkästään eräkulttuurin vaan koko suomalaisuuden yhden rikkaimman perinteen tulevaisuus vaakalaudalla. Se olisi mielestäni suurempi paha kuin kannanverotus metsästämällä, joka on prosentuaalisesti hyvin pientä verrattuna muihin kantaa rokottaviin tekijöihin.

IMG_20181015_140009_908.jpg


Kanalinnustuskausi on tänä vuonna pidempi kuin miesmuistiin - kirjaimellisesti. Monet vanhemmat metsästäjät ovat sanoneet, etteivät muista, että kausi olisi ollut koskaan näin pitkä heidän elinaikanaan. On mielestäni hienoa, että tämän vuoden elinvoimainen lintukanta on huomioitu pidemmillä metsästysajoilla. Se tarkoittaa pelkkää hyvää suomenpystykorvaharrastajille ja mikä parasta - tietää myös uusia harrastajia, mikä ennen kaikkea hyödyttää suomenpystykorvalla metsästämistä harrastuksena sekä tuo lupausta rodun jatkuvuudelle yleensä. Ainoa keino, miten tämä perinteikäs metsästystyyli voi jatkua, on se, että uudet ja myös nuoret harrastajat innostuvat lajista ja ottavat koiria. Miksi kukaan ottaisi suomenpystykorvaa itselleen, jos sille ei saisi pudottaa viiteen vuoteen lintua? Itse en ole vielä kouluttanut suomenpystykorvaa metsälle pennusta, mutta on selvää, että se ensimmäinen pudotus on hurjan tärkeä koko prosessissa. 

DSC_7133-01.jpeg


Ehdotusta viiden vuoden täysrauhoituksesta kommentoitiin aika tavalla. Mieleeni jäi erityisesti kommentti: "Samaa mieltä, mut huono homma sille joka o just ottanu pystärin". Se ei ole mikään "huono homma jos on just ottanu pystärin", vaan kyseessä olisi paljon suurempi problematiikka kuin yksittäisen henkilön yksittäinen koira. Koko metsästysperinne saattaisi hiljalleen kuihtua pois, mikä tekisi auttamatta hallaa myös rodulle.

_20181021_121042.JPG


Toki suomenpystykorvalla voi metsästää myös muuta riistaa kuin lintuja, mikä on erittäin kiehtovaa. Tulevaisuudessa rodun käyttötarkoitus saattaa muovautua kullekin aikakaudelle sopivaksi. Mutta ei nyt vielä luovuteta, kun kanalintuja on metsät täynnä.

Tuulia



4 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira, kanalinnustus

ENEMMÄN KUIN HARRASTUS

Lauantai 6.10.2018 klo 22:07 - Erätuulia

Tässä, kun olen lähes viikon maannut neljän seinän sisällä pää kenossa, on ollut aikaa miettiä omien harrastusten ja yleensä harrastamisen merkitystä.

Neljännesvuosisataan mahtuu monenlaista lajia, kun pienestä aloittaa. Urheileminen on sisäänrakentunut ominaisuus minussa ja tällä hetkellä lajeinani ovat crossfit, kuntosali ja juokseminen. Treenaan niin paljon kuin ehdin, toisina viikkoina enemmän ja toisina vähemmän. Kun metsästysmaat ovat 400 kilometrin päässä paikasta, jonne posti menee, matkustaminen katkaisee vääjäämättä treeniviikon. Kotona Etelä-Pohjanmaalla keskityn metsästämiseen. Päiväni ovat yleensä aina täyteen suunniteltuja, eikä tylsää ehdi tulla. 

IMG_20181006_160534_522.jpg

Treenaamisen vastapainoksi huollan kehoani säännöllisesti, voisin jopa varovaisesti väittää, että keskivertourheilijaa paremmin. Nyt olin kuitenkin venyttänyt hierojalle menemistä, vaikka rinnalleveto oli muokannut hartialihakset kivikoviksi, eivätkä epäkkäät meinanneet enää palautua normaalitilaan. Olin kuitenkin varannut jo ajan, ja toivoin, ettei viulunkieli ehtisi katketa ennen sitä. Viime viikon viimeinen treeni olisi kuitenkin kannattanut jättää väliin, sillä vaikka kyykkäsin ykköset uusiksi, niin samalla onnistuin telomaan niskani siten, että sekä työhanskat että treenilaukun sai heittää nurkkaan hetkeksi aikaa.

Se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että pitkään odottamani vapaapäivät, jotka piti pyhittää pystykorville ja kanalinnuille, menivät suunnitelmiltaan uusiksi. 

Välimatkan takia menee taas pitkään, että pääsen seuraavan kerran Etelä-Pohjanmaalle. Pelkkä ajatuskin siitä, että pääsen metsään vasta viikkojen päästä, raastaa mieltä varsinkin, kun kanalintukausi on parasta aikaa käynnissä. En ole aina tiennyt, kumpi on minulle tärkeämpää, treenaaminen vai metsästys. Niitä kahta on todella vaikea verrata keskenään, molemmat ovat minulle elämäntapoja. Tällä hetkellä elämäntilanne on kuitenkin se, että treenaaminen on arkea, mutta metsästäminen juhlaa. Haluaisin metsästämisen olevan suurempi osa jokapäiväistä arkeani, mutta se tarkoittaisi pitkän tähtäimen vakaata suunnittelua ja suuria elämänmuutoksia, jotka eivät voi tapahtua hetkessä. Haaveet kuitenkin ovat kirkkaana mielessä.

_20180914_191844.JPG

Kun tarkemmin ajattelee oman harrastuksen merkitystä, totta puhuen mikään muu ei herätä minussa niin paljon tunteita kuin metsästys. Pelkästään ampumaradalla treenaaminen saa aikaan kaikki tunteet väliltä "vittu mä lopetan koko paskan" ja "tää on siisteintä mitä voi tehdä". Metsästys harrastuksena on laaja ja siihen liittyy monenlaisia asioita, jotka voivat nostaa tunteet pintaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun katson ensin puhelimeni ruutuun välähtävää kuvaa hirvikoirasta, jonka vatsan susi on repinyt auki ja sen jälkeen oman olohuoneeni matolla tyytyväisenä kuorsaavaa pystykorvaa tai otan vastaan vittuilua siitä, etten taaskaan saanut saalista, ihmiseltä, joka ei ole kävellyt metriäkään metsän puolta, mieliala voi käydä hyvin erilaisilla korkeustasoilla. Toisaalta se, että oma koira löytää linnun ja haukkuu sitä, nuotio syttyy ensimmäisellä tulitikulla, aurinko lämmittää pakkasen puremia poskia, pystykorvan myyrähaukku pellolla ei kestänytkään kahtakymmentä minuuttia, vaan vain viisi minuuttia, poronpaska ei pinttynytkään uuteen Trackeriin tai kengät pysyivät kerrankin kuivina, ovat pieniä asioita, joita on ihan turha selittää kellekään - ne pitää tulla itse kokemaan, että voi tajuta niiden hienouden. Välillä ajattelen myös säälien niitä, jotka eivät harrasta mitään. Jo pelkästään Suomen luonto tarjoaisi niin monipuolisesti mahdollisuuksia, että ikään, kokoon, näköön ja rahatilanteeseen katsomatta jokaiselle löytyisi varmasti jotakin, jolla voisi elämäänsä rikastuttaa.

DSC_6852-01.jpeg

Joskus voi käydä myös niin, että makaa kuudetta päivää sohvan nurkassa valmiina myymään metsästysaseensa pois epätoivon alhossa. Silloin sinulle rakas ihminen tulee, lataa termospullon kahvia täyteen ja komentaa, että "nyt lähäretään vaikka Hirvijoelle, makaaminen saa piisata" ja vietätte monta tuntia raikkaassa ilmassa kauniissa kangasmaastossa auringonsäteiden tulviessa puiden lomitse päin pläsiä kahden pystykorvan toilailuja seuraten, mieli voi parantua yhtäkkiä. 

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa

KANALINTUJAHDISSA LAPIN ERÄMAILLA

Torstai 20.9.2018 klo 18:45 - Erätuulia

En todella voisi olla enää enempää reissussa rähjääntynyt, eikä voisi Kuurakaan. Nyt, kun olen kesäloman jälkeen ollut muutaman päivän arjensyrjässä kiinni, alkaa pikkuhiljaa elimistökin sopeutua normaaliin elämään. Vaan oli meillä niin upea reissu, että kaikki on tämän arvoista!

IMG_20180914_182245_734.jpg

Tarkempaa paikkakuntaa mainitsematta viikko vierähti pohjoisessa, korkealla Suomen Lapissa. En ollut koskaan aikaisemmin käynyt noin korkealla, mutta paikallinen luonto vei sydämeni heti. Ruska oli mennessä vielä puhkeamassa, mutta viikon edetessä mustikanvarvut näyttivät päivä päivältä punaisemmilta ja lehtipuiden lehvät keltaisemmilta. Pitkästä aikaa näin porojakin (Kuura innostui niistä myös, mutta ei onneksi kovin kauas niiden perässä juossut). 

DSC_6254-01.jpeg

Mikä porojakin enemmän sydäntäni lämmitti, on se, että näin metsässä kanalintuja. Tämä syksy on aivan toisenlainen kuin viime syksy, jolloin näin Suomessa tasan yhden metsäkanalinnun. Poikueet ja vanhat linnut olivat metsässä oikea ilo silmälle ja koirat pääsivät haukkumaan. Ainoastaan riekko jäi tälläkin kertaa vielä näkemättä, ehkä ensi vuonna?

IMG_20180911_190831_042.jpg
IMG_20180911_190831_051.jpg
Osaltani linnut jäivät ampumatta. Yksi pudotus Kuuralle olisi ollut oikea reissun kruunu, mutta en osaa tästäkään olla pahemmin harmissani. Olen suomenpystykorvalla metsästävänä täysi aloittelija, ja minulle on jo paljon, että pääsin kuulemaan oman koirani lintuhaukkua. Se, etten päässyt ampumahollille asti, ei ole mikään maailmanloppu. Kyllä meidän aika vielä tulee.

DSC_6367-01.jpeg

Kävin metsällä sekä isäni kanssa että yksin. Tuntuu, kuin olisin jälleen kerran ylittänyt itseni, en ole nimittäin ikinä ollut noin syvällä metsässä yksin. Alkuun minua jännitti, mutta jännitys kyllä katosi hyvin nopeasti, kun tulivat ensimmäiset linnut polulla vastaan ja haukku alkoi. Toki reittini, joita kuljin, olivat helppoja, mutta silti. Kyllä se ihan mukavalta tuntuu, kun oma suuntavaisto on yhteisössä yleinen vitsi ja siitä huolimatta löysin kuin löysinkin takaisin.

IMG_20180913_171905_959.jpg

Keli oli välillä vesisateen takia haastava. Kumisaappaat eivät olleet ollenkaan huono kenkävalinta matkalle, varsinkaan, kun haukku oli toisella puolella puroa, eikä ylityspaikkaa ollut missään. Uusi Härkilan Freja -pukukin piti mukavasti vettä, joten läpi asti ei kastunut kukaan muu kuin koira. Vesisade myös rajoitti lintujen liikkumista. Kilometrejä ja mielenravintoa tuli paljon. Ravintoa tuli kyllä myös keholle, meillä oli tapana kokata joka ilta kukin vuorollaan kunnon illallinen, eikä silloin raaka-aineissa säästelty. Tuskinpa pääsin kovin paljoa laihtumaan, vaikka kulutus oli kova. Lenkkien päätteeksi teimme joka päivä tulet isän kanssa. Syön kotona lähes pelkkää kalaa ja kasvisruokaa, joten makkarakiintiö alkaa olla tältä vuodelta täysi, vaikka ihan hyviä ne nälkään olivatkin!

DSC_6316-01.jpeg

Jotkut tuttavani ovat ihmetelleet, että kuinka en saanut ammuttua mitään. Suomenpystykorvalla korkealla moraalilla metsästävälle saaliin saaminen ei ole mikään helppo juttu, vaikka olisi kokeneempikin kairojen kulkija ja omistaisi laajalti hakevan, hyvän koiran. Kyllähän sitä lintuja saa, jos aina tavatessa ampuu. Idea kun tämän rodun kanssa talsiessa on kuitenkin se, että koira etsii linnun ja haukkuu sitä. Minullakin oli pari kertaa piikillä, mutta kun koira oli juuri eri paikassa, niin jäi puristamatta. Jokaisen ihmettelijän sopii mennä kokeilemaan ja tallaamaan samat jäljet, kyllä metsässä lintuja on. Juuri haastavuuden takia laji varmaan minua viehättääkin, ja tietysti rakkaus kansallisrotua kohtaan. Jokaisen haukkuun pudottavan on syytä olla ylpeä itsestään ja omasta koirastaan ja kohdella saalista sen arvolle sopivalla tavalla.

DSC_0308-01-01.jpeg
DSC_6428-01.jpeg
Vaikka saalista jäinkin vaille, reissussa ei ollut silti mitään tyhjää. Nautin jokaisesta sekunnista, jonka sain viettää koirien kanssa mitä upeimmassa Lapin luonnossa. Itse panostan mieluummin kotimaamatkailuun, joten kannoin mielelläni luparahat sekä muut matkustamisesta aiheutuneet kulut Lappiin kuin mihinkään etelän kohteeseen. Mikä parasta, perheemme nuorelle koiralle, Rokalle tuli onnistumisia. Rokka on kehityskelpoinen kaveri, joten pudotukset menivät oikeaan osoitteeseen. Toki pudottajallakin on asiasta lähes 50 vuoden kokemus, se on hieman enemmän kuin minun reilu vuoteni. :) Valokuvaaminen on myös asia, josta tykkään, ja kuvia tulikin otettua runsaasti, sillä puitteet valokuvaamiselle olivat huikeat.

IMG_20180915_174449_855.jpg

Lopussa kiitos kuuluu jahtiseuralle, jota pelkästään kuuntelemalla tuli oppia yhdestä jos toisestakin asiasta. Kiitos, että pääsimme Kuuran kanssa mukaan. Nyt on paiskittava töitä välillä, että pääsee seuraavalle retkelle. Se onkin sitten Etelä-Pohjanmaan tuttuakin tutuimmissa maisemissa, eikä niissäkään puitteissa mitään moitittavaa ole!

Tuulia

Yhteistyössä Härkila, Tracker



5 kommenttia . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, lappi, metsästys

METSÄSTÄJÄLIITON VESILINTUJAHTI 2018

Perjantai 7.9.2018 klo 20:28 - Erätuulia

Eilen laitoimme Kuuran kanssa reissukamat kasaan ja lähdimme kohti Etelä-Pohjanmaata - tosin Riihimäen kautta, sillä Metsästäjäliitto oli kutsunut minut vesilintujahtiin Riihimäen Sammalistonsuolle. Jahdin päätyttyä pimeänkoiton jälkeen ajelin kotopuoleen ollen perillä puoli kahdelta yöllä. Tällä hetkellä olo on erittäin väsynyt, kyllä tämä kesälomailu ottaa voimille.

_20180907_201525.JPG

Vaikka kroppaa ja silmiä väsyttää, Riihimäen jättäessäni sisälläni oli kuitenkin lämmin tunne. Kesäkuiset Erämessut olivat unohtumattomat, joten vierailin mielelläni Riihimäellä uudestaan näin kolmen kuukauden jälkeen. Metsästäjäliiton vastaanotto oli erittäin vieraanvarainen. Metsästäjäliitto järjestää Sammalistonsuolla muutamia jahteja kaudessa, ja tällä kertaa oli vuorossa metsästävien vaikuttajanaisten jahti. Mukana olivat kunnioitettavia taipaleita metsästyksen ja metsästyskoirien pareissa uurastaneita naisia ja sitten minä. Ei voi kuin ihailla ja toivoa, että kykenisin itse elämäni aikana tekemään metsästämisen eteen niin paljon hyvää kuin he ovat tehneet. 

DSC_6151-01.jpeg

Metsästäjäliiton illanavauksen sekä ruokailun jälkeen aloimme siirtyä kohti Sammalistonsuota. Sammalistonsuolla odottivat koiraohjaajat noutajineen ja he esittelivät, miten noutajat toimivat. Kyllä siinä monttu aukesi yhdellä jos toisellakin. Eräs ohjaaja kertoi treenaavansa koiran kanssa kaksi tuntia päivässä, minkä mukaista oli myös koiran työskentely. Se on aina hienoa katseltavaa, kun joku - ja tässä tapauksessa myös jokin - osaa hommansa hyvin.

DSC_6155-01.jpeg

Sammalistonsuolla jokaiselle määrättiin oma passipaikka ja joka ampujalle tuli kaveriksi koiraohjaaja sekä noutava koira. Minun kavereina olivat Mikko ja kultainennoutaja Cola. Cola parka jäi ilman töitä, mutta olisi sitä yhden tunnin voinut huonomminkin viettää. Onneksi kaikki koirat eivät jääneet toimetta, sillä jahdin päätteeksi saaliskatselmuksessa oli viisi heinäsorsaa sekä neljä tavia. Tuore saalis jaettiin koiraohjaajille kiitokseksi ja kutsuvieraat saivat kukin lahjaksi pakastetun sorsan. 

IMG_20180906_221244_353.jpg

Illasta jäi voimakas yhteisöllisyyden tunne. Näin metsästysharrastus ajoi minut jälleen hienoon kokemukseen, uusiin tuttavuuksiin ja mielenkiintoisiin keskusteluihin. Minusta on aina äärettömän hienoa, kun oikeat ihmiset ovat löytäneet oikeaan työhön, jota tehdään intohimolla ja suurella sydämellä rautaista ammattitaitoa unohtamatta. 

IMG_20180906_221244_352.jpg

Erityiskiitos kuuluu siitä, että Kuuralle löytyi Metsästäjäliiton tíloista sopiva soppi, missä se sai huilata tilaisuuden ajan. Lisäksi Kuura kiittää kehuista, jotka koskivat sen nimeä, ulkonäköä, käytöstä ja rotua. Kuura on hyvin vaatimaton. Minkäs se sille voi, että sattui syntymään roduista parhaimmaksi. :)

Tuulia




2 kommenttia . Avainsanat: metsästäjäliitto, vesilinnustus, sorsastus

KOHTI KANALINTUKAUTTA 2018

Maanantai 3.9.2018 klo 19:32 - Erätuulia

Viikonlopulta jäi sen verran ruokaa yli, että tänään voin käyttää ajan, joka muutoin kuluisi  perunoiden keittoon, mieleisellä tavalla hyödyksi, eli istumalla alas pohtimaan syntyjä syviä.

Viikon päästä on kanalinnun aloitus. Tätä on odotettu koko vuosi, on painettu hommia vuorotta suoraan helvetistä tulleiden helteiden alla kaikenlaisten muiden elämän tyrskyjen myllätessä ympärillä välillä syömättä ja välillä nukkumatta. Syyskuuta on odotettu, mutta silti se tuli niin yllättäen. Kun kokoajan on jotakin päivien täyttyessä töistä, metsästysharrastuksesta ja treenaamisesta, aika menee yllättävän äkkiä. Kolmen päivän päästä pitäisi jättää etelä ja karistaa maantietä pitkin kohti kanalintujahtia, ja kaikki hommat on tekemättä. Sunnuntaina illalla täytyisi olla kohteessa ja maanantaina metsässä.
2018-09-03_07.20.44_1.jpg

No okei, olen mä nyt sentään luvat ostanut ansiokkaasti ajallaan valtion maille. Ja onhan tässä puuhasteltu uuden Sauerin kanssa, että se on saatu lintupanokselle kohdilleen. Toki taidan pääasiassa kuitenkin luottaa vanhaan kunnon haulikkoon, mutta molemmat aseet pääsevät mukaan kuitenkin.

En ole siis juurikaan suunnitellut reissua, hankkinut vain välttämättömimmät tarvikkeet, enkä vain tätä reissua varten, vaan yleensä metsästysharrastuksen vuoksi. Ja osa on silti vielä hankkimatta. Itseasiassa vapaatkin reissua varten minulle varmistui vasta viikko sitten. En ole jaksanut liiaksi pipoa kiristellä. Koiran kunto on mitä on kesän jäljiltä, viime vuonna vannomani asereppu on edelleen kaupassa eikä suunnistus suju minulta vieläkään. Näillä mennään mitä on, eli melko vähällä on pärjättävä.

2018-09-03_07.20.45_2.jpg

Palataan hetkeksi viime vuoden reissuun, jonka teimme koiran kanssa Ruotsiin. Sitä suunniteltiin, jahtiporukan kanssa tavattiin ennen reissua ja mukaanpakatulla tavaramäärällä olisi elänyt erämaassa vaikka kuukauden. Huomaan edelleen miettiväni usein tuota reissua, joka on ollut tähänastisen elämäni paras viikko. Pohjois-Ruotsi oli autio, ja ne pienet, harvakseltaan rakennetut mökit olivat kuin piparkakkutaloja. Olisin halunnut jäädä sinne.

Pohjois-Ruotsin jylhä luonto vaaroineen olisi varmasti ollut minulle jo riittävä syy jäädä ikuisiksi ajoiksi, mutta todellisuudessa taisin paeta omia silloisia kotiolojani. Tuo reissu, jota ei olisi ollut ilman metsästystä, avasi silmäni monelta kantilta, ja sieltä kotiinpaluu aloitti pitkän ja raskaan tienraivauksen hetkeen, jossa olen nyt - kivireki sai jäädä niille sijoilleen, minä jatkoin matkaani, kevyesti.

2018-09-03_07.20.45_1.jpg

Metsästysharrastus on muuttanut elämänkatsomustani todella paljon. Pohdin paljon yltäkylläistä länsimaalaista elämäntyyliä - jatkuvaa kuluttamista, ruoan ja luonnonvarojen epäkunnioitusta ja tuhlaamista, luonnosta vieraantumista, pinnallisuutta, itseriittoisuutta ja uusavuttomuutta. Kaikkea sitä, josta itse opettelen pysymään kauempana. Jos toinen ihminen ei pysty ymmärtämään näitä asioita minun kantiltani, en voi jakaa maailmaani hänen kanssaan. Metsästys on tuonut äärettömän paljon hyvää elämääni ja kasvattanut minua ihmisenä sellaiseen suuntaan, jossa haluan olla.

Järjestelmällisyyttä ja suuntavaistoa tosin se ei vielä ole tuonut, joten jatketaan harjoituksia.

Jos yksi reilun viikon reissu voi valistaa ihmistä noin paljon, en tyydy yhtään vähempään tälläkään matkalla. Odotan viideltä metsästyspäivältä uusia kokemuksia ja oivalluksia. Jos saan pudotettua yhden kanalinnun oman koirani haukkuun, teen sen mielelläni tällä reissulla. Jos se jää tällä reissulla tekemättä, se kokemus jääköön odottamaan meitä.

Kevyin mielin kohti tämän syksyn kanalintukautta.


Tuulia




Kommentoi kirjoitusta. Avainsanat: metsäkanalintu, metsästys, kanalinnustus, suomenpystykorva

KUURA, SUOMENPYSTYKORVA

Maanantai 27.8.2018 klo 19:16 - Erätuulia

Mitä tulee ensimmäisenä mieleen sanasta suomenpystykorva? Mieti hetki. Anna, kun arvaan - se kuva lapsuuden mummolassa häkin perällä räkyttävästä, turhautuneesta koirasta, jota kaikki pelkäsivät. Muutaman kerran vuodessa se otettiin häkistä pois, silloin kun lähdettiin metsälle.

Ei ole yksi eikä kaksi kertaa, kun minulle on tullut uusia ihmisiä kylään, jotka ovat jo etukäteen sanoneet: "Mä voin sitten vähän pelätä sitä sun koiraa, naapurissa oli sellainen ja se puri aina." Toinen tuttu lausahdus on: "Suomenpystykorva mahtaa kyllä olla maailman kaunein koira. Harmi, että se räksyttää kokoajan, ei kyllä sovi kerrostaloon." Edellä kuvattu asenne suomenpystykorvasta on vanhanaikainen. Kaikilla ei ole etuoikeutta asua maalla ja suomenpystykorvan ottaminen kerrostaloon mietityttää. Väitän, että nämä vanhanaikaiset asenteet ovat monelle se seikka, jolla päätös rotuvalinnasta tehdään, suomenpystykorvan tappioksi. Haluan muuttaa näitä asenteita kertomalla omakohtaisia kokemuksia rodusta sekä metsästyskaverina että sisäkoirana. 
IMG_20170831_104543_135.jpg

Suomenpystykorva on haukkuherkkä ja sen kuuluukin haukkua, siitä syystä se on kautta aikain ollut myös ensiluokkainen vahtikoira - meidän tontille ei tulla salaa. Suomenpystykorva ilmoittaa havaitsemastaan liikehdinnästä varmasti, jos sitä pidetään ulkona. Rotu kuitenkin vaatii erittäin paljon aktiviteettia, eikä pelkkä häkkielämä riitä sille millään. Tällöin koira voi purkaa turhautumistaan niin sanotulla "tyhjän haukkumisella". 

Meidän Kuura oli tyhjänhaukkuja. Se oli niin huomionhakuinen, että pihalla ollessaan se usein haukkui turhanpäiväisiä asioita ihan vain ilmoittaakseen, että sekin on täällä. Kuura kaipasi paljon ihmisten seuraa, muuta hyväksyntää ja se on muutenkin erittäin miellyttämishaluinen. Välillä Kuura pääsikin sisälle, ja kusi välittömästi rakon tyhjäksi keskelle lattiaa. Jotkut väittävät, etteivät koirat osaa vinoilla, mutta minä väitän toisin.
2017-09-13_11.40.34_1.jpg

Kuura muutti ulkoa kanssani kerrostaloon 1,5 vuotta sitten. Opetteluvaiheessa se haukkui kaikki oudot, käytävästä tulevat äänet, mutta se oppi hyvin nopeasti, ettei niitä ääniä tarvitse haukkua. Nykyään se ei reagoi muualta tuleviin elämisen ääniin millään tavalla paitsi, jos joku tulee oven taakse. Sisään tulevat vieraat haukutaan aina, mutta tervehtimisen jälkeen se rauhoittuu hyvin nopeasti.
2018-08-27_05.55.21_1.jpg

Kuura sai kaipaamansa hyväksynnän ja pääsi sisäkoiraksi. Aluksi en päästänyt sitä makuuhuoneeseen, mikä tarkoitti yön aikana olohuoneeseen ilmestynyttä kusilammikkoa. Kun aloin päästää sitä kanssani nukkumaan, yökuseminen (protestointi) loppui siihen paikkaan. Vaikka suomenpystykorva on seurallinen rotu, Kuura on jopa suomenpystykorvaksi aivan uskomattoman seurankipeä. Joku joskus kommentoi, että "suomenpystykorvasta saa kaverin vaikka saunanpesuun". Allekirjoitan joka kirjaimen. Kuura seuraa minua vaikka hamaan tappiin asti, missä ikinä kuljenkin.

Haukkumattomuuden ja sisäsiisteyden Kuura siis oppi 7-vuotiaana. Suomenpystykorva on älykäs rotu. Miten paljon sille voikaan opettaa pennusta asti?
2018-08-27_05.48.42_1.jpg

Kuura orjailee minua myös metsällä. Se etenee vasta sitten, kun annan siihen luvan liikkumalla itsekin. Kuuran hakulenkit eivät ole kovin pitkiä, se hakee noin 300 metrin päästä ja tulee sitten takaisin. Käytännössä liikun itse aina sen verran, että rohkaisen Kuuraa etenemään ja sitten jään vain paikoilleni odottelemaan. Kun haukku alkaa, sydän jättää yhden lyönnin välistä. Silloin lähden hiipimään kohti haukkua. Se on paras näky ikinä, kun oma koira haukkuu lintua.
2018-08-27_05.59.20_1.jpg

Kuura haukkuu isoja kanalintuja sekä oravia, joskus myös sorsaa. Sitä kiinnostaa myös pienpetojen jäljet, peurat ja jänikset. Kuura ei ole ainakaan minun kokemusteni mukaan hirviverinen eikä se hauku esimerkiksi pyytä. Minulla on myös niin vähän metsästyspäiviä Kuuran kanssa takana, että en pysty sanomaan, toimiiko se pienpedoille vai ei, se on meillä molemmilla vielä opettelun asteella. Yritystä kuitenkin on.
2018-08-27_05.57.44_1.jpg

Minä en ole vielä päässyt pudottamaan Kuuralle lintua, vaikka tilanteita on ollut. Kuuralle on kuitenkin niitä pudotettu ja se on minunkin suuri haaveeni ja tavoitteeni. Kuura on jo 8-vuotias, joten olisi suotavaa, että pääsisimme toteuttamaan haaveen tänä syksynä. Tänä vuonna lintukannat ovat elinvoimaiset, joten meillä on todellakin hyvä sauma onnistua. Kuura on uskollisin ystäväni eikä se jättäisi minua milloinkaan, missään tilanteessa. Haluan ehdottomasti sille kiitoksena tästä kaikesta onnistumisen, vaikka se olisikin minulle isompi asia kuin koiralle. Mikäli onnistuisimme, se tulisi todennäköisesti olemaan elämäni onnellisin päivä.

Olen itsekin vasta aloittelija, ja Kuura on ollut täydellinen kaveri minulle näiden hommien opetteluun. Kunhan kokemus karttuu, perheemme tulee kasvamaan yhden narttupystykorvan verran. Se tosin tapahtuu vasta sitten, kun metsästysmaat ovat meitä lähempänä kuin 400 kilometrin päässä. Vaikka pentu olisi ihana asia, on pakko ajatella järjellä. Pennun on päästävä metsään oppiakseen asioita, eikä se onnistu optimaalisesti tällä hetkellä. Vaikka suomenpystykorvalla metsästys ei ole helpoimmasta päästä laji, niin mikään ei estä aloittelijaa ottamasta suomenpystykorvaa, vaikka ihan ensimmäiseksi rodukseen. Kattava perehtyminen lajiin riittää. Sitten vain metsään. En näe myöskään mitään estettä, miksei suomenpystykorvaa voisi ottaa sisäkoiraksi.
IMG_20171126_142642_543_1.jpg

Kotona kun olemme, Kuura lähinnä makaa joko vieressäni, selkäni takana tai jalkojen juuressa. Se on aina valmis lähtemään ulos, vaikka se viihtyykin sisällä erittäin hyvin, joten laiskan ihmisen koirarotu se ei ole. Välillä Kuura villiintyy ja tarvitsee jatkuvaa tekemistä. Sen energia ei purkaudu, jos sitä käyttää postilaatikolla ja takaisin. Lapualla olen välillä joutunut pitämään Kuuraa ulkotarhassa yön yli. Se on sopeutunut sinnekin tauon jälkeen aina oikein hyvin siitä huolimatta, että saa nykyään nukkua sängyssä. Ulkotarhassa se makoilee hiljaa ja tarkkailee tilannetta. Kuura on muuttunut niiltä ajoilta, kun se oli lähes 100% ulkokoira. Kuura on myös yhä enemmän yhden ihmisen koira, se ei välttämättä lähde ulos eikä noudata muiden kutsuja kuin minun.

Lenkillä kaulapannassa ollessaan Kuura vetää, mutta valjaissa veto vähenee ja kun juoksemme, se tulee ihan vierellä. Kuura on mukana joka paikassa, minne menen, joten se matkustaa kohtalaisen paljon auton kyydissä ja sielläkin makaa hiljaa, jos sille on oma boksi. Jos autossa ei ole koiraboksia, se on haukkuherkempi myös autossa. Kuura on myös vanhalla iällä oppinut sosiaalisiin tilanteisiin, nykyään en jännitä enää sen ja vieraiden koirien tapaamisia. Kesällä olimme Jämsässä, ja Kuura viihtyi omakotitalon pihassa ilman hihnaa suuren koiralauman kanssa tontin rajoja kunnioittaen, kuten muutkin tekivät. 
2018-08-27_05.50.57_1.jpg

Suomenpystykorva tarvitsee aktiviteettia, rodunomaista tekemistä eli metsää ja se on erittäin reviiritietoinen. Joskus suomenpystykorvalla tulee erimielisyyksiä myös isäntänsä kanssa ja tappelun tullessa toisen koiran kanssa ainakaan Kuura ei peräänny. Kipakka luonne onkin yksi asia, mistä pidän, kyllä sitä pitää vähän luonnetta olla. Riitatilanteessa olen joutunut muutaman kerran kurittaa Kuuraa, mutta nykyään pelkkä äänen korottaminen riittää. Yhteiselomme täällä on leppoisaa. Kuura tulee viereeni nukkumaan aina, kun menen sänkyyn ja pääasiassa myös nukkuu niin pitkään kuin minäkin nukun. Kuura on ollut myös erittäin terve, siltä on ikänsä aikana poistettu kaksi huonoa hammasta ja nyt sillä on iän tuomaa, alkavaa nivelrikkoa. Suomenpystykorville kasvaa usein häiritseviä luomia silmäluomiin. Kuuralla on yksi sellainen, mutta se ei eläinlääkärin mukaan ole koiraa häiritsevä.

Henkilökohtaisesti minulla ei ole muita rotuvaihtoehtoja. Olen haaveillut suomenajokoirasta, mutta tiedän, että suomenpystykorva tulee aina olemaan ykkösvaihtoehtoni, olen kasvanut siihen. Kuura ei ole ehkä se tyypillisin esimerkki suomenpystykorvasta rotuna, mutta se on sellainen kuin on ja minulle paras koira. Minulta on kysytty myös paljon sitä, mitä mieltä olen metsäkanalintujen metsästysajan pidentämisestä. Siitä tulen kirjoittamaan postauksen myöhemmin.

Tuulia



5 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira

PLUS MIINUS NOLLA MIINUS MATERIAALIHUKKA

Keskiviikko 15.8.2018 klo 12:19 - Erätuulia

Yleensä sosiaaliseen mediaan jaetaan ainoastaan silotelluimmat, hienoimmat ja sykähdyttävimmät hetket elämästä. Moni jopa tiedostamattaan haluaa antaa mahdollisimman kiillotetun kuvan omasta upeasta elämästään tai ainakin illuusion siitä. Somepäivityksiin sopivat vain kohokohdat ja juhlavimmat hetket, uudet hankinnat, saavutukset tai muut virstanpylväät.
 
Jos itse tekisin pelkästään niin, minulla olisi kovin vähän jaettavaa. 
 
Perehtymättä lainkaan kyyhkyjahdin saloihin halusin kuitenkin siihen osallistua tunnelmaa nostattaakseni sekä uutta, alkanutta metsästyskautta juhlistaakseni olemalla valmiina pellon reunassa ennen auringonnousua. Sanottakoon tässä vaiheessa, että vaikka eteläpohjalainen olenkin, niin jonkinlaisia tilastollisia heikkouksia se on minullakin oltava ja näköni on yksi niistä. Näköäni heikomman ominaisuuden tittelistä kilpailee ainoastaan suuntavaistoni, jota en valitettavasti koskaan oppinut kirjekyyhkyltä enkä perinyt isältäni. Vaikka Lapuan maastokartta ei olekaan sisäänrakennettu päähäni, olen silti jollakin asteella aina selvinnyt takaisin kotiin retkiltäni.
2018-08-15_12.00.33_13.jpg

Välttääkseni sen kiusallisen tilanteen, että metsän poikki kävellessäni toinen silmäni karsastaisi vasemmalle ja toinen oikealle siten, että puunrunko osuisi eteenpäin tarpoessani
keskelle otsalohkoani, päätin tehdä poikkeuksen ja ottaa silmälasit mukaan reissuun. Silmässä hiertävä piilolinssi ja sitä jatkuvasti hankaava paskainen sormi polttaisivat hermot kiinni sekunnissa, joten okulaarit konkreettisesti nenänvarrella tuntuisi miellyttävältä vaihtoehdolta ja näkisin jopa eteeni.
 
Yhtä kaikki, noin vartin tarpomisen jälkeen olin saapunut riistapellon laitaan, johon olin suunnitellut meneväni kyyhkypassiin. Ympärillä olevia viljapeltoja ei oltu vielä puitu eikä sumu ollut aamuyöstä hälvennyt. Elokuisen viljapellon tuoksu on se, mistä tunnistaa kodin. Jossain vaiheessa olin tunkenut silmälasit koteloineen reppuni sivutaskuun, sillä naamahikeni, jota edes aamuinen usva ei saanut talttumaan, takasi sen, etteivät muovisangalliset apusilmät pysyneet päässäni millään.
2018-08-15_12.01.25_1.jpg
 
Muutaman tunnin kyttäämisen jälkeen totesin, ettei kyyhkyjä tule. Kettu oli eläin ainoa, joka suvaitsi näyttäytyä ja sekin livahti liukkaasti lipettiin. Kiertelin pellonreunukset ja tein erilaisia höyhenlöydöksiä, mutta edes roskalintu ei tällä kertaa osunut kohdilleen. Yleensä ylipainoiset kyyhkyset istuvat puhelinlangalla, paskantavat päällesi sekä kurnuttavat ikkunan alla niin kovaa, ettet yöllä saa nukutuksi, mutta auta armias, kun olet paikalla vain niitä varten, niin varjokaan ei vilahda näkökentässäsi.

Palasin metsäreittiä pitkin takaisin autolleni ja totesin, että yhtäkkisesti kaipaamani silmälasikotelo ei enää ollutkaan sivutaskussa. Jätin tavarat autoon ja lähdin takaisin passipaikalle etsimään silmälaseja, tuloksetta. Toivoin, että lasit löytyisivät jemma-nimisestä paikasta, mutta vaikka kuinka tutkin reppuani ja kaikki mahdolliset taskut, oli minun uskottava se tosiasia, että olin omalla huolimattomuudellani kadottanut yli viidensadan euron moniteholinssit. 

En ajatellut luovuttaa. Seuraavana päivänä lähdin etsintäpartion kanssa uudestaan metsään ja passipaikalle etsimään laseja, joita ei vieläkään löytynyt. Jotta nöyryytys olisi kyllin suuri, metsän reunasta astuessa peltoaukealle lensi kyyhkynen suoraan naaman edestä hyvinkin optimaaliselta ampumaetäisyydeltä. Ilkikuriset kyyhkyset rällästivät pellolla, kun itsensä hölmöksi tunteva ihminen tuli etsimään kadottamiaan silmälaseja ilman asetta.
2018-08-15_12.03.57_1.jpg

Metsästä oli lähdettävä jälleen tyhjin käsin miettien, miten ratkaisen silmälasiongelman suvereenisti. "En varmasti osta uusia, seuraava on sitten laserleikkaus", ajattelin ajaen metsäautotietä aivan liian kovaa epäkäytännöllisellä autollani. Arvaatte varmaan, kerkesinkö tekemään mitään kun keskellä tietä oleva iso kivi iskeytyi auton pohjaan. Tätä kirjoittaessani tekisi mieleni luetella kaikki ne sanat, joita päässäni pyöri, mutta säästän teidät siltä. Pikaisella katsauksella sai havaita, ettei mitään näyttänyt menneen rikki. Heti matkaa jatkaessani kuitenkin huomasin, että ohjaamossa auton äänet kuuluivat nyt paljon kovempaa mitä aikaisemmin. Ajamiseen tuo ei kuitenkaan vaikuttanut millään tavalla ja pääsin jopa kotiin etelään jäämättä välille. Seuraavana päivänä vein auton korjaajalle, joka ei tunnin tutkimisesta huolimatta löytänyt autosta mitään vikaa. 

Silmälasit ovat mennyttä ja auto huutaa kuin sisävesihinaaja. En malta odottaa, mitä sorsan aloitus tuo tullessaan. 

 

Tuulia




2 kommenttia . Avainsanat: kyyhkyjahti

JOTAIN UUTTA, JOTAIN LAINATTUA

Keskiviikko 8.8.2018 klo 18:34 - Erätuulia

..muttei mitään sinistä.
IMG_20180723_214701_583.jpg

Aloitin metsästysharrastuksen laina-aseella tietämättä mitään aseiden sopivuuksista tai juuri mistään muustakaan. Pöytää ei ollut minulle kukaan kattanut valmiiksi vaan lähes kaikki on täytynyt opetella itse alusta alkaen - ja aina sieltä kantapään kautta. Erinäisten koulutustilanteiden ja muiden tilaisuuksien kautta olen saanut monenlaista tietoa, ja esimerkiksi haulikko, jolla sain ensimmäisen riistani, on todettu minulle täysin epäsopivaksi.
DSC_5441-01.jpeg

Voiko joku aseen sopivuus oikeasti olla niin iso juttu? Jos ajattelen metsästämistä vaikka neljänkymmentä vuotta sitten, kuinka moni on tiennyt mistään aseen sopivuuksista mitään? Riistaa on silti tullut, vaikka mitään hienoja vehkeitä tai vempeleitä ei ole ollut ja isolla porukalla on saattanut olla käytössä tasan yksi torrakko, jota kukin on käyttänyt vuorollaan. Eikä tarvitse mennä edes niin kauas ajassa taaksepäin, kun uutta asetta hankittaessa on otettu suurin piirtein ensimmäinen, joka on kouraan osunut. Tieto aseiden sopivuuksista on tuntunut olleen vain ammattilaisilla ja kilpa-ampujilla.

Nykyään tietoa on meillä tavallisillakin tallaajilla enemmän. Esimerkiksi naisena minulle useat originellissa kunnossa olevat haulikot ovat kiistatta liian pitkiä, sillä yksinkertaisesti fysiologiset välitykset ovat erilaiset kuin miehellä. Liian pitkällä perällä olevaa asetta ei saa nostettua sujuvasti poskelle ja nopeiden ampumistilanteiden onnistuminen on silkkaa tuuripeliä.
_20180808_151828.JPG

Koska metsästys on kallis harrastus, jossa kahisevasta maastotakistakin saa pulittaa monta sataa euroa, ei kaikkea voi mitenkään ostaa kerralla. Niinpä päätin, että haulikon sijaan panostan tänä syksynä kivääriin ja kiikariin. Teen yhteistyötä Sauerin ja ZEISSin kanssa, joten valinta oli minulle alusta alkaen selvää. Hankin omaan kokemukseeni suhteutettuna sekä hintalaatusuhteeltaan parhaimman yhdistelmän (yleisaseeksi aina hirvestä supikoiriin, kettuihin ja muihin repolaisiin), jonka tällä hetkellä saatoin - Sauer 100 Classicin puutukkisena (308win) sekä ZEISS Conquest V6:n (2-12x50). Kiikari Saueriin minulle asennettiin Varuste.netin liikkeessä Helsingissä.
_20180808_151215-01.jpeg


Asekaapista löytyy siis jotain aivan uutta, mutta myös vanhaa ja lainattua. Uuden haulikon hankintaa on lykätty ensi kesään, sillä ystäväni kuuli ahdinkoni ja kaivoi minulle lainaan kaappinsa perukoilta vanhan, pienen haulikon, jonka oli tullut itselleen ostaneeksi aloittelijana - arvata saattaa, että hänelle ase oli tietenkin liian lyhyt. Ystäväni poisti jatkopalan ja tuunasi aseen perän siihen malliin, että pystyin käydä sitä radalla testaamassa. Vanha pikkuhaulikko nousi niin sujuvasti poskelle, että se jäi minulle pidempiaikaiseen hoitoon.


Kerroin haulikkoasiasta Instagramin puolella, ja kysymyksiä tuli heti monta, että minkä merkkinen haulikko minulla nyt on käytössä. Vastaan nyt myös yhteisesti, että kyseessä on Gyttorp, mutta itse en näe merkillä suurtakaan merkitystä siinä vaiheessa, kun vihdoin on löytynyt ase, joka näyttäisi sopivan itselle. Jokin tietty merkki ei välttämättä ole avain onneen, vaan aseita täytyisi oikeasti saada kokeilla ja testata ennen ostamista. Toki merkeillä on ihan kiva hifistellä välillä, onhan se esimerkiksi mukava ajella Audilla ensimmäisen autoni, Renaultin jälkeen. Toki Renaulttikin vei perille moitteetta ja oli verrattain harvoin hajalla.

_20180808_151319-01.jpeg


Palatakseni vielä uusimpaan hankintaani, kivääriin - tukkien materiaali tuntuu olevan myös mielipiteet jakava keskustelunaihe. "Älä osta sotapyssyä, ase on työkalu, ei mikään näyttelyesine, synteettinen se olla pitää". Käsitän synteettisen tukin helppouden ja hyödyn, mutta puinen tukki symbolisoi minulle jotain syvempää yhteyttä tähän elämäntapaan, luontoon sekä historiaan. Muovi materiaalina tuo minulle mieleen aivan toisenlaisen kuvan, eikä se liity metsästämiseen tai luontoyhteyteen millään tavalla. Tiesin heti, että tulen valitsemaan kiväärini puisella tukilla silläkin riskillä, että puun pinta joskus naarmuuntuisi tai kolhiintuisi.

Tänä syksynä ei voi ainakaan varusteita syyttää, jos tilanteet eivät onnistu..

Tuulia




4 kommenttia . Avainsanat: sauer, metsästysaseet, zeiss, metsästys

APU KOIRAN NIVELVAIVAAN

Perjantai 3.8.2018 klo 12:45 - Erätuulia

Olisiko korkea aika päättää kesätauko ja siirtää katse kohti tulevaa syksyä näin elokuun viiimein saavuttua? Minusta olisi.
Tervetuloa Erätuulian uudelle sivulle! Alkujorinoiden sijaan mennään suoraan asiaan, mistä on pitänyt kirjoittaa jo pitkään. Halusin kuitenkin tarpeeksi pitkän ajanjakson, jotta näen, onko tuotteesta oikeasti ollut apua vai ei. Nimittäin hainrusto-vihersimpukasta koiran nivelvaivoihin.
2018-08-03_12.04.30_1_1.jpg

Viime keväänä Kuuraa vaivasi pahemman sortin valeraskaus. Samaan aikaan alkoi klenkkaaminen ja jalkojen ontuminen. Eläinlääkäri arveli kyseessä olevan alkava nivelrikko ja kehotti varaamaan ajan lisätutkimuksiin, jossa nivelet kuvattaisiin ja voitaisiin katsoa koiralle sopiva lääkitys.

Tottakai eläinlääkärit toivovat, että lemmikit tutkitaan kunnolla, mutta välillä tuntuu, että sillä myös rahastetaan, millä pystytään. Siksi en ryhtynyt eläinlääkärin kehottamiin toimenpiteisiin vaan ajattelin kokeilla ensin muita keinoja. Jos omia polvia kolottaa, on lääkäriin meneminen vaihtoehto vasta sitten, kun kaikki muut konstit on käytetty. Vahvoja lääkkeitä tumpataan muutenkin helppona ratkaisuna useaan vaivaan, jotka olisivat hoidettavissa ruokavaliolla ja liikunnalla.
2018-08-03_12.06.35_1_1.jpg

Tilasin Kuuralle hainrusto-vihersimpukkakapseleita, joka on luontaistuote ja ravintolisä. Kapseli sisältää vihersimpukkajauhetta, hainrustojauhetta sekä hainrustouutetta ja D-vitamiinia. D-vitamiinia on kapselia kohden 3,5 mikrogrammaa (saantisuositukset koiralle vaihtelevat asialähteestä riippuen 0,3-0,7 mikrogrammaa/painokilo. Uskoisin, että tätä tuotetta saa myös ilman lisättyä D-vitamiinia). Valmiste on tarkoitettu nivelvaivoihin ja muun muassa Aira Samulin on yksi tuotteen puolesta puhuja. Joskus luin artikkelin, jossa Samulin kertoi syöttäneensä valmistetta kissalleen, joka eli 26-vuotiaaksi (taisin hiukan inspiroitua siitä). "Jos itse Aira Samulin on nauttinut hainrustoa ja vihersimpukkaa, ei se kovin huonoa voi olla", ajattelin.
2018-08-03_12.04.32_1_1.jpg

Aloitin kapseleiden syöttämisen Kuuralle noin 4 kuukautta sitten. Halusin nähdä tuotteen vaikutukset kunnolla ja nyt uskon tulleeni jonkinlaiseen loppupäätelmään. Oliko hainrusto-vihersimpukkakapseleista hyötyä alkavaan nivelrikkoon vai ei?

Lähtötilanne oli siis se, että Kuura linkutti jalkojaan ja käveli huonosti joka kerta, kun se nousi makuuasennosta. Jalat vetreytyivät normaaleiksi muutaman kymmenen metrin kävelemisen jälkeen. Maha myös roikkui vanhalla rouvalla turhan paljon. Karsin ruokavaliosta herkut pois ja aloin syöttää yhden hainrusto-vihersimpukkakapselin päivässä.
Kapselissa oleva jauhe haisee kalalle, joten Kuura söi ne aluksi kädestä kuin paremmankin makupalan konsanaan. Kerran se kuitenkin puraisi kapselia huonosti ja jauhe meni kurkkuun (mistä seurasi oksennus). Sen jälkeen se ei enää ottanut niitä kädestä. Aloin siis vain tyhjentää kapselin sisällön ruoan sekaan ja heittää kuoret pois. Pitkään annoin Kuuralle vain yhden päivässä, mutta muutaman viikon olen antanut kapselin aamuin illoin.
IMG-20180722-WA0033-01_1.jpeg

Siinä, missä aikaisemmin ontuminen oli jatkuvaa ja sitä ehti tapahtua parin viikon ajan useana kertana päivässä, hainrusto-vihersimpukkakuurin, koko neljän kuukauden aikana olen nähnyt Kuuran ontuvan kolme kertaa. Ensimmäinen näistä oli pian kuurin aloittamisen jälkeen ja kaksi muuta kertaa keskellä yötä, kun olin tullut yövuorosta kotiin ja Kuura joutui nousemaan epätavanomaiseen aikaan sikeästä unesta kusilenkille. Viimeisestä kerrastakin on jo kaksi kuukautta.

Nyt on palattu jo herkkujenkin suhteen normaaliin päiväjärjestykseen. Kuuran kanssa käydään juoksulenkeillä, eikä alkava nivelrikko näytä vaivaavan sitä lainkaan. Vaikuttaa siltä, että nivelille on saatu lisäaikaa ja mikäli oireet tulisivat vielä yhtä voimakkaina takaisin, olisi eläinlääkäri enää ainoa vaihtoehto, joka itselle tulee mieleen. Oma kokemus tuotteesta on siis varsin hyvä. Ja olipas muuten kiva kirjoittaa pitkästä aikaa!

Ja hei! Kerro toki, jos tykkäsit blogin uudesta ulkoasusta. Palautetta otetaan vastaan hyvässä ja pahassa. Pientä hiomista kaipaa ainakin meikäläisen käyttötaidot tämän uuden järjestelmän suhteen, mutta eiköhän tässä jonkinlaiseen yhteisymmärrykseen päästä.

Tuulia



4 kommenttia . Avainsanat: nivelrikko, hainrusto-vihersimpukka

VAIN MINÄ JA KUURA

Keskiviikko 18.7.2018 klo 16:10 - Erätuulia

Elämä ei todellakaan ole pelkkää teeren laulua soitimella. Kaikista elämäni vaiheista edelliset kaksi viikkoa ovat olleet kaikista pahimmat. Tapanani ei ole ollut puhua henkilökohtaisista asioistani blogissa tai muuallakaan somessa, mutta tilanne on nyt sellainen, että pari sanaa on pakko mainita.

En halua millään tavalla mustamaalata tai ruotia nyt päättynyttä parisuhdettani enkä entistä miestäni, hän on hyvä ihminen. Kuitenkin tuntuu, että olen vuosien varrella itse kasvanut ihmisenä paljon, nykyään pidän arvossa täysin erilaisia asioita kuin esimerkiksi muutama vuosi sitten.

Se on perseestä, kun itse muuttuu ja sitten huomaa, että ehkä omat unelmat ja tavoitteet eivät enää kohtaakaan toisen kanssa. Siinä joutuu punnitsemaan vakavasti vaakakupissa asiat, mitä on valmis tekemään toisen puolesta oman hyvinvoinnin kustannuksella ja mistä unelmista ei yksinkertaisesti ole valmis luopumaan kenenkään vuoksi.

En ole luovuttaja. Mutta kun sitä jeesusteippiä on kierretty ja kierretty ja kierretty, eikä se siltikään kestä, jossain vaiheessa voimat loppuvat. 

Kuuran kanssa nuoleskellaan haavoja tästä eteenpäin kahdestaan. Syvältä raappaa, mutta kyllä me tästä selvitään. Tuntuu, että ainoastaan luonnossa saa hetken mielenrauhan. Syksyn jahtireissut on jo kirjattu kalenteriin.

En mä paljoa pyydä. Vaan tavallista elämää.

EVE


Ps. Epäasialliset kommentit poistan. 

Kommentoi kirjoitusta.

RIIHIMÄEN ERÄMESSUT 2018

Tiistai 17.7.2018 klo 16:10 - Erätuulia

Yksi kesän ikimuistoisimmista tapahtumista on jälleen takana päin. Riihimäen Erämessut menivät meikäläisellä Normark Suomi Oy:n tiskin takana Sauerin aseita esitellen. Oli mukavaa, kun suurin osa niistä, ketkä uhosivat etukäteen tulla morjenstamaan, todella tulivat. Oli mukava jutella kasvotusten niiden ihmisten kanssa, joiden kanssa aiemmin oli jutellut netissä, sai niin sanotusti nimimerkille kasvot. Kiitos kaikille!

Aseiden teknisiin ominaisuuksiin liittyviin kysymyksiin en osannut kaikkiin vastata, mutta opin todella paljon neljän päivän aikana aseista, sillä kuuntelin korva tarkkana, kun Normarkin edustajat Teemu ja Juha kertoivat asiakkaille aseista. Viikonlopun aikana myös päätin, minkä kiväärin tulen Sauerilta ostamaan. Pidettäköön se kuitenkin vielä arvoituksena!

Auttelin myös sen minkä omalta osastoltani ehdin, Härkilan osastolla vaate- ja varustemyynnin parissa. Pidimme myös Facebookissa Iina Saarikon kanssa arvonnan, johon osallistui lähes 800 ihmistä. Kiitoksia kaikille, jotka osallistuitte arvontaan ja kävitte Härkilan laadukkaita vaatteita hypistelemässä.

Solmin myös Erämessujen aikana uuden yhteistyön Tracker Oy:n kanssa. Tästä eteenpäin meidän koirien kaulassa kulkee metsällä Tracker Lady Supra Easy. Tätä ennen mulla ei ollut vielä omaa tutkapantaa ja se oli muutenkin tarkoitukseni hankkia tulevaksi syksyksi. Tämä oli oikein toivottu ja iloinen juttu! Trackerista tulette kuulemaan niin blogin kuin muidenkin sosiaalisten medioideni kautta.

Kaiken kaikkiaan messut olivat oikein onnistuneet ja tutustuin moniin uusiin ihmisiin. En oikein vieläkään pysty tajuamaan, mitä kaikkea on tapahtunut vajaassa vuodessa. Voin kertoa rehellisesti, että en odottanut yhtään mitään, kun perustin metsästysblogin heinäkuussa 2017. Siksi olin hieman yllättynyt siitä, kun tuntemattomat ihmiset tulivat Erämessuilla kättelemään sanoen "Terve Tuulia!" ja "Ooksä se Erätuulia?" En olisi todellakaan uskonut, että pystyn kirjoittamaan sellaista tekstiä, jota ihmiset palaavat lukemaan aina uudelleen ja uudelleen. Kaikki on näköjään mahdollista.

Blogini tavoite on ollut aina se, että tänne palataan nimenomaan sen tekstin takia, eikä esimerkiksi kuvien. Minua ei kiinnosta, onko naamani kuvalla 10 vai 800 tykkäystä. Naamani ei muutu yhtään sen kummemmaksi, vaikka tuntemattomat ihmiset tykittävät siihen virtuaalitykkäyksiä. Minua kiinnostaa se, luetaanko blogitekstiäni 100 vai 10000 kertaa. En tee tätä enää pelkästään omaksi ilokseni, vaan myös teille, hyvät ystävät. En kuitenkaan halua pelkästään miellyttää lukijoitani vaan kirjoittaa myös itselleni tärkeistä, ehkä osaa lukijakuntaani epäkiinnostavista asioista ja katsoa, mihin se johtaa. Toisia esimerkiksi kiinnostaa koirat ja toisia aseet, mutta minua molemmat. Haluan pitää blogissani oman persoonani alusta loppuun.

Alkava kesä on ollut jokseenkin väliinputoamisen aikaa metsästyksen kannalta. Helteet ovat olleet niin kaameat, ettei koiran kanssa ole pystynyt liikkumaan niin paljon kuin olisi pitänyt eikä blogin puolelle ole ollut juuri mitään järkevää kirjoitettavaa. Lisäksi olen lopen kyllästynyt Bloggeriin, jota olen käyttänyt enemmän ja vähemmän yhteensä kuusi vuotta ja joka ei kykene enää tarjoamaan minulle riittävää vastinetta, mihin bloggaamisella pyrin. Haluan nostaa kirjoitusharrastukseni seuraavalle tasolle.

Siitä syystä tämä saattanee olla viimeinen postaus Bloggerin puolella. Työstän parhaillaan omaa kotisivua, josta tulette jatkossa löytämään blogini sekä tulevaisuudessa myös pienen verkkokaupan. Ei silti hätää - vanhat postaukset muuttavat blogini mukana ja pystyt edelleen lukemaan tai jakamaan vanhoja postauksiani. Tähän asti kerrotut tarinat eivät siis häviä minnekään.

Muutoksesta tulen kertomaan sitten, kun sivu valmistuu. Olen niin täynnä intoa ja muutos on enemmän kuin tervetullut.

Kiitos vielä kerran teille kaikille, ilman teitä lukijoita tätä blogia olisi erilaista kirjoittaa. <3

 

EVE

*Yhteistyössä Sauer, Härkila, Tracker

Kommentoi kirjoitusta.

KEVÄTVÄSYMYKSESTÄ VOITTO

Maanantai 11.6.2018 klo 21:29 - Erätuulia

Monelle kevät on henkiin heräämisen aikaa. Useimmille lisääntyvä valo tuo energiaa pitkän ja pimeän talven jälkeen.

Itselleni keväällä on täysin päinvastainen vaikutus. Vaikka pidän Suomen jokaista vuodenaikaa  ja luonnon kehityksen vaihetta kauniina, jostain syystä kevät ahdistaa. Kun jättipakkaset lähtivät ja lumet alkoivat sulaa, toivoin mielessäni, että talvi vielä jatkuisi pidempään. Sulanut lumi oli kuin nestemäinen kulta, omaisuuteni, joka valui sormieni lävitse paskaiseen viemäriin. Auringon alettua paistaa olin kuin sokea myyrä, joka oli nostettu päivännäköön pimeästä maakäytävästä. Aamulla kellon soidessa ensimmäinen ajatukseni oli painokelvoton, päivä meni puolivaloilla ja päivän päätteeksi kaaduin sänkyyn ja nukuin. Seuraavana aamuna sama juttu alusta. 

Eräänä päivänä Kuura oksensi sänkyyn. Viimeisillä voimillani sain pestyä patjan puhtaaksi, mutta kuivunut oksennus jäi lakanan nurkkaan ja lakana osittain roikkumaan sängystä. En yksinkertaisesti jaksanut sitäkään vaihtaa. Ajattelin, että omapa on elämäni, sänkyni ja lakanani - olkaammekin oksettava perhe, eipähän tarvitse vieraita täällä katsella. Emme ole tarkkoja siisteyden suhteen, mutta perussiivo on oltava, että mieli pysyy virkeänä. Myös terveelliset ruoat pitävät vireystasoa yllä, mutta kun väsyttää, tulee mentyä sieltä mistä aita on matalin myös ruokien suhteen. Tätä jatkui pitkään - jokainen vapaapäivä oli täyteen tumpattu harrastukseeni liittyviä juttuja. Olen tyytyväinen kaikista asioista, joihin olen osallistunut, mutta olen oppinut myös sen, että joka paikkaan ei tarvitse itseään luvata oman jaksamisen kustannuksella. Mieluisatkin asiat saattavat alkaa stressata, kun tarpeeksi väsyttää.

Olen kuullut, että jotkut kärsivät jopa kevätmasennuksesta. Itse en ollut masentunut, olen kaikin puolin onnellinen ja minulla on asiat hyvin. Olin vain väsynyt. Yksinkertaisesti poikki. Valon lisääntyminen saattaa joillakin vaikuttaa fysiologisesti siten, että väsymys lisääntyy ja minusta tuntuu, että olen tällainen kevätnuokkuja. Syksy taas on paras vuodenaika, eikä aiheuta minulle minkäänlaista mielipahaa, kuten se joillekin voi tehdä. 

Vierailut Etelä-Pohjanmaalla ovat olleet minulle aina henkireikä, mutta tarkoittavat sitä, että useat ihmiset haluaisivat nähdä ja treffata minut. Ystäviä on ihana nähdä ja haluaisin nähdä useamminkin, mutta tie kulkee myös tähän suuntaan. Miksi minulla olisi velvollisuus juosta sekuntikellon kanssa paikasta A paikkaan B, kun olen lähtenyt muutamaa vapaapäivää viettämään viiden tunnin ajomatkan päähän? Ei täälläkään kukaan tuntemani henkilö vapaapäiviään vietä. Tiedän, että on eri asia lähteä paikkaan, jonne ei ole mitään muita kytköksiä kuin yksi ystävä, mutta ei myöskään ole itsestäänselvää, että minä aina jaksaisin kyläillä. Näen niitä ystäviä, keitä ehdin, ja toisia sitten seuraavalla kerralla. 

Nyt minulla oli viikko vapaata ja ajelin tietenkin kotiin Lapualle. Näin niitä ystäviä, joiden näkemisestä oli vierähtänyt eniten aikaa, mutta vietin myös paljon aikaa omissa oloissani koirien kanssa. En kulkenut kello kaulassa vaan tein juuri niitä asioita, joita mieli teki. Sain niin valtavasti energiaa tuosta reissusta, että olen kuin uudestisyntynyt. Nyt olen alkanut saada valosta voimaa ja puiden lehdistä positiivista energiaa. Nyt vain odotellaan kesää ja kesän parasta tapahtumaa, Erämessuja, jotka ovatkin jo ihan nurkan takana.

Oletko sinä kärsinyt joskus kevätväsymyksestä?

 

EVE

Ps. Lakanakin on nyt vaihdettu.

Kommentoi kirjoitusta.

HAULIKKOKOULU - PAREMPIA RIISTALAUKAUKSIA

Maanantai 11.6.2018 klo 21:28 - Erätuulia

Toteutettu yhteistyössä Haulikkokoulun kanssa

 

Osallistuin viime sunnuntaina Haulikkokoulun järjestämään haulikkopäivään Rauman Lapissa. Päivä alkoi aamupalalla sekä Haulikkokoulun tavoitteen esittelyllä. Aamulla esittäytyivät myös kouluttajat, iloiset veljekset Kai ja Juha Hämäläinen kertoen omista taustoistaan metsästämisen ja haulikkoammunnan parista. Osallistujia kurssilla oli kymmenkunta, aika tasaisesti jakautuen miehiä sekä naisia, aloittelijoita sekä kokeneempia. Haulikkokoulu on koulutus, joka on tarkoitettu kaikille haulikkoammunnasta kiinnostuneille, oli sitten metsästyskortti plakkarissa tai ei.

Aamupäivällä kävimme läpi haulikkoammunnan teoriaa, johon kuului riistalaukauksen ja oppimisen teoriaa, aseteknologiaa ja turvallisuutta sekä asesopivuutta ja fysiologian tuntemusta. Tällä kurssilla selvisi sekin, miksi minulla on ongelmia saada aseita itselleni istuviksi. Se johtuu siitä yksinkertaisesta syystä, että olen nainen ja fysiologisilta rakenteiltani erilainen kuin miehet. Ei ole siis tuulesta temmattua, että on olemassa nimenomaan naisille suunniteltuja aseita. Toki aseen sopivuudelle on monta eri mittaria, ja sukupuoli on vain yksi niistä.

Ilma ei ainakaan aamusta ollut järin keväinen, mutta lounastauolla kuuma lihakeitto lämmitti sisältäpäin sen verran, että tarkeni lähteä radalle tositoimiin. Jakauduimme kahteen pienryhmään ja jokaiselta tarkastettiin hallitseva silmä, asento, tähtäinkuva sekä valittiin sopiva ase. Koulun puolesta oli paljon aseita, ja valitettavasti omaani joutui laittaa niin paljon peränkorotusta, että kouluttaja antoi minulle suosiolla käyttöön koulun aseen. Haulikkokoulu tarjosi minulle haulikkopäivän veloituksetta, mutta loppujen lopuksi kurssista taisikin tulla melkoisen kallis, kun kaikki omat varusteet taitavat mennä uusikisi!

Aloitimme ampumarastit ampumalla poispäin lentäviä kiekkoja. Eihän siitä alussa meinannut mitään tulla. Jokaisen epäonnistuneen laukauksen jälkeen kouluttaja käski miettiä, mitä tuli tehtyä väärin. Tilanteet olivat tosi nopeita, mutta pian osasin hahmottaa, mikä laukauksessa meni pieleen. Pyrin kokoajan korjaamaan tekemistäni ja kuuntelemaan neuvoja. Pahin virheeni oli tähtääminen. Tykkään tähtäillä, se ei vain haulikkoammunnassa toimi, ja tästä lähtien muistan sen.

Minä olin kierroksen viimeinen ampuja, ja minulle tuli hyvä mieli, kun kouluttaja käski muut vierestä katsomasta kauemmas odottamaan. Olen tottunut  työ- ja yleisen elämänkokemuksen kautta siihen, että ihmiset seuraavat tekemisiäni. Silti oli helpottava huomata, että kouluttaja huomasi jännittämiseni kilometrin päähän. Kun olin kouluttajan kanssa kahdestaan, kiekot alkoivat poksua rikki. Pienen tauon aikana sain kasattua itseni ja pahin jännitys meni ohi, ja onnistumisia alkoi tulla.

Olen aloittanut ammunnan noin kolme vuotta sitten, ja se oli suoraan sanottuna hirveää. En ole koskaan kuullut kenenkään metsästäjän suusta, että ampuminen jännittäisi, mutta minulla ainakin on munasarjaa myöntää, että näin asia todella omalla kohdallani on. Jännittämisestä olen kuullut kyllä useammalta ampuma-asekouluttajalta, mutta en koskaan metsästäjältä. Kun aikoinani aloitin, kädet tärisivät, kylmä hiki valui otsaa pitkin ja säikähdin jokaista pamahdusta ja rekyyliä. Tuolloin ajattelin, että minusta ei tule ikinä metsästäjää, kun tämä on näköjään minulle niin vaikeaa. Paljon on vesi virrannut Nurmonjoessa, että tähän pisteeseen on tultu ja oikeasti pidän metsästysaseilla ampumisesta. Vaikka laukauksia on takana nelinumeroinen luku, ampuminen jännittää edelleen ja etenkin pitkän tauon jälkeen paukkuarkuus nostaa päätään. Kävin näitä asioita kouluttajan kanssa läpi ja hän sanoi, että jännittäminen on luonnollista ja että kaikkia jännittää ampuminen, toisia eri syistä kuin toisia. Itse sain tältä kurssilta taas paljon rohkeutta jatkoon. 

Iltapäivän aikana kiekot poksuivat mukavasti ja päivän päätteeksi vaikutti siltä, että kaikki olivat tyytyväisiä päivän antiin. Jopa kokeneimmatkin ampujat saivat kurssilta vinkkejä, miten omaa toimintaa voi parantaa entisestään. Kiitokset Haulikkokoululle sekä humoristisille ja helposti lähestyttäville kouluttajille! Tätä kurssia pystyn vilpittömästi suosittelemaan kaikille.

Haulikkokouluun pääset tutustumaan täältä (klik) tai Haulikkokoulun Facebook-sivulta.

Haulikkopäivään sisältyi opetuksen lisäksi laina-aseet, panokset, kiekot, ruokailut, kahvit sekä tarvittavat suojaimet. Haulikkopäivän hinta on 130 euroa.

Minä en ammu riistalaukausta, ellen ole täysin varma onnistumisesta. Varmuudesta huolimatta aina ei onnistu, vaikka yrittäisi parhaansa, mutta pyrin kaikella tekemiselläni tänä kesänä siihen, että olisin syksyllä parempi haulikkoampuja kuin koskaan.

EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

LOUKKUKURSSI 2018

Maanantai 11.6.2018 klo 21:20 - Erätuulia

Ilmajoen Riistanhoitoyhdistys järjesti paikallisille nuorille metsästäjille loukunrakennuskurssin, joka toteutettiin kahtena arki-iltana. Huolimatta siitä, että kurssi oli ensisijaisesti paikallisille nuorille tarkoitettu (tosin kurssilla oli myös aikuisia), myös yksi lapualaanen jo teini-iän ohittanut metsästäjä pääsi kurssille mukaan. Niin onnettomalta kuin kuulostaakin, niin hakukoneita käyttäen en tosiaan löytänyt samanlaista kurssia yhtään lähempää, joten köröttelin viisi tuntia Pohjanmaalle näädän kuvat silmissäni.

Kurssi järjestettiin hallitilassa, jossa oli työkalua jos jonkinlaiseen lähtöön. Kurssin vetäjät, Ilmajoen RHY:n väki oli suunnitellut kaiken hyvin toimivaksi ja he todella tiesivät, miten loukkuja tehdään. Jokaiselle jaettiin oma työpiste, joissa loukut kasattiin yhteistyöllä työvaihe työvaiheelta, kunnes jokaiselle kurssilaiselle oli valmiina oma loukku. Ensimmäisenä iltana väänsimme lähestulkoon valmiiksi asti 20 näädän keinuntaloukkua ja toisena iltana 23 näätärautojen suojakoteloa sekä vielä 15 sorsan keinopesää. Kyllä siinä sai porakone viuhua niin, että ranne oli hellänä.

Kun 20 ihmistä häsää loukkujen parissa, on vetäjäporukan todellakin tiedettävä, missä järjestyksessä työt tehdään, ja kurssi olikin niiltä osin erittäin hyvin järjestetty. Työkaluja ja suojavälineitä oli riittävästi sekä ne olivat ensiluokkaisen hyviä työskentelytiloja myöten. Kurssi maksoi 20 euroa, ja jokainen sai näätäloukut sekä halukkaat myös sorsanpesän. Myös näätäraudat kuuluivat kauppahintaan, joten ei jäänyt osallistuminen rahasta kiinni (vaikka viimeiset pennit tähän sijoitinkin). Näätärautojen viritystä tosin täytyy opetella kaikessa rauhassa, kurssin aikana nimittäin kuulin muutamia kauhutarinoita siitä, kuinka raudat olivatkin läpsähtäneet omille sormille. Eivät kuulemma läpsähdä toista kertaa!

Juuri kun meikäläisellekin oli muistunut kaikkien työkalujen käyttö mieleen ja hommat alkoivat luistaa, loukut olivatkin jo valmiita. Nikkaroiminen on mukavaa puuhaa, ja nuorisokin pääsi työn touhuun kun aikuiset antoivat kunnon ohjeet. Minä olin käsittänyt, että kurssilla tehdään pelkät näätäloukut ja iloinen yllätys oli, että aikaa jäi vielä sorsan keinopesiinkin, sellaista kun olin koko kevään himoinnut tekeväni. Kerrostaloasuminen hidastaa hieman näitä minun projektejani, pahnoja ja minkkiverkkoja kun on varsin ikävä levittää yleiselle parkkipaikalle. Iso plussa siis tästä!

Kiitos järjestävälle taholle hienosta kurssista! Nyt vain odottelemaan näätäjahdin alkua. Mitäs syöttiä suosittelette näätäloukkuun? Kertokaa mehevimmät annokset, joita olette loukkuihin tarjoilleet!

EVE

Kommentoi kirjoitusta.

UNELMIA

Maanantai 11.6.2018 klo 21:17 - Erätuulia

Herään aamulla auringon ensimmäisiin säteisiin. Avaan tuvan oven ja annan auringon tulla sisään. Kaksi suomenpystykorvaani nauttivat kesästä ja nukkuvat yönsä mielellään ulkona. Kuura on jo vanha, eikä ole koskaan oppinut kunnioittamaan tontin rajoja. Sen sijaan nuorempaa koiraani voi pitää huoletta vapaasti pihamaalla, se on opetettu pienestä pitäen.

Koska syksyyn on vielä hyvä tovi, kulutan päiväni viljelysteni parissa. Kasvimaa puskee niin paljon vihannesta ja hedelmää, ettei kaupasta tarvitse ostaa juuri muuta kuin leipää ja maitotuotteita, isäntä kun ei antanut omaa lehmää ostaa. Liha ja kala on hankittu suurimmaksi osaksi itse, mutta syömme myös paljon kasvisruokaa. Ehkä ensi kesäksi hankimme muutaman kanan. Mitähän Kuura niistä sanoo?

Olen vihdoinkin saanut oman talon ja maapalan, joka on poissa keskustan humusta ja jossa pystykorvani saavat haukkua niin paljon oraville ja pikkulinnuille kuin sielunsa sietävät ilman, että naapurin ukko ja akka katsovat kieroon - sillä naapureita ei yksinkertaisesti ole, ei ukkoa eikä akkaa.

Katseeni siintää jo tulevaan syksyyn, kantarellien kiiltoon, mustikoiden värjäämiin sinisiin sormiin, teeren lauluun.. Kuura ei enää paljon jaksa, mutta nuorempi pystykorvani odottaa innolla elämänsä ensimmäistä lintujahtia. Sillä ei ole vielä nimeä, sillä tämä tarina on mielikuvitusta.

Tämä päivä.

Herään aamulla tekstiviestiin: "Fitnesstukkuun alennuskoodi!" Kuura mönkii kyljessä kiinni ja ilahtuu, kun on jo aamu. Kävelen makuuhuoneesta kolme metriä eteenpäin ja käännyn, niin olenkin jo keittiössä. Ensimmäisenä vilkaisen ikkunalaudalla olevia viljelyksiäni ja tunnen olevani jonkin sortin voittaja, kun kurkku on itänyt.

Isännän tultua kotiin sanon, että "muista astua Kuuran kanssa varovasti ulko-ovesta, kun nuo kersat vetelee noilla mopoillaan ihan oven edestä". "Tottakai", kuuluu vastaus. Teemme kahta eri ruokaa, isännälle jauhelihasta ja minulle kikherneistä. Teen mitä huvittaa, eikä minua huvita syödä kaupan jauhelihaa.

Lähden Kuuran kanssa lenkille ja otan kameran mukaan. Kävelymatkan päässä kotoa on iso järvi. Asun viiden tunnin päässä metsästysmaista, mutta luonnossa kävelemme joka päivä. Kävellessäni suunnittelen jo seuraavaa viikkoa, kun taas pääsen Kuuran kanssa Pohjanmaalle.

Kuvaamme sorsia ja sinivuokkoja ja tulemme kotiin. Unelmoin omasta talosta ja kasvimaasta, niin kuin olen tehnyt joka ikinen päivä täytettyäni 19 vuotta. Omasta rauhasta, luonnosta, metsästä ja koirista. 

Haaveet ovat lähempänä toteutumista, kun ne sanotaan ääneen.

EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

PETTYMYS

Maanantai 11.6.2018 klo 21:16

Mielelläni en enää näitä "haavoja" avaisi, mutta koska olisin tämän asian onnistuessa jakanut teille varmasti positiiviset vaikutukset vielä pitkälle tulevaisuuteen, koen velvollisuudekseni kertoa myös negatiivisen lopputuloksen. Tänä keväänä meillä jäi pentulaatikko tyhjäksi.

Kuura ansaitsisi suorituksestaan Oscarin, olin nimittäin kokoajan lähes satavarma, että pentuja olisi tulossa. Kuura piti salaisuuden näihin päiviin asti - vielä alkuviikosta kävin jopa kesken työpäivän katsomassa Kuuraa, että onko kaikki kunnossa. Kuuran maha roikkuu edelleen, vaikka sitä ei ole yliruokittu grammaakaan.

Toki minulle sanottiin jo tiineysultrassa, kun astutuksesta oli kulunut 32 vuorokautta, että pentuja tuskin Kuuralla on. Eläinlääkäristä lähdin itkien kotiin ja pari päivää siinä meni nyyhkiessä, sillä koirat ovat minulle kaikki kaikessa ja niiden kanssa touhuilu herättää minussa aina voimakkaita tunteita. Vaikka kuinka etukäteen tiedostin, että näin voi käydä, en mahtanut sille mitään, että suru tuli puseroon. Pettymys oli niin kova, sillä tämä oli Kuuran viimeinen mahdollisuus. Kuura on jo 8-vuotias, eivätkä syksypennut tule kysymykseen.

Pääsiäisviikolla Kuuran maha alkoi roikkua kunnolla ja kaikki oireet viittasivat siihen, että kohdussa saattaisi olla yksi tai kaksi pentua - jos olisi ollut vain yksi, en olisi ikinä antanut sitä kenellekään, vaikka alkuperäinen tarkoitukseni ei ollut pitää pentueesta yhtäkään pentua itsellä. Nyt pentusuunnitelmat siirtyvät kauas, kauas tulevaisuuteen.

Valeraskautta pidetään moitittavana ominaisuutena, mutta itse asiassa se on normaali koiran kiimakierron vaihe - joillakin oireet tulevat lievempinä kuin toisilla. Kuuralla oli tällä kertaa niin kovat oireet, että nisät täyttyivät maidosta ja alkoivat roikkua, mikä loi osaltaan illuusion, että Kuuran maha olisi isompi.

Nyt astutuksesta on kulunut sen verran monta vuorokautta pystyäkseni varmuudella sanomaan, että tyhjää on. Kaikki oli täällä pentuja varten valmiina. Syy Kuuran tyhjäksi jäämiselle oli väärä astutusajankohta olosuhteiden pakosta, mutta kovapäänä tämäkin piti kuitenkin kokeilla ja oppia kantapään kautta. Paremmalla suunnittelulla lopputulos olisi ollut toinen, sen myönnän.

Vaikka postauksen otsikko on 'pettymys', en ole lainkaan pettynyt. Olin pettynyt, mutta olen itkuni itkenyt jo kuukausi sitten, loppuaika vain varauduttiin mahdollisiin pentuihin. Koirien kanssa sattuu ja tapahtuu ja välillä joutuu pettymään, se on pelin henki. Olen sitä mieltä, että kaikki tapahtuu juuri niin kuin on tarkoitettu ja nyt olen onnellinen, että tämä kahden kuukauden aiheen ympärillä vallinnut turhanpäiväinen hössötys on ohi. Kuura on työnsä tehnyt kolmen pentueen edestä, ja hyvin on tehnytkin. Nyt Kuura saa viettää ansaittuja eläkepäiviä metsästäen ja sängyssä nukkuen.

Sanoin jossain kohtaa, että jos Kuuralla ei pentuja ole, syön vanhan hattuni. Kai tuolta kaapista löytyy jotain chilisoosia palan painikkeeksi.

Tämän postauksen myötä asia on pistetty pakettiin ja voimme keskittyä taas iloisempiin asioihin.

EVE

Kommentoi kirjoitusta.

PUIKKOKOSKI EVENT | METSÄSTYKSELLINEN AMMUNTATAPAHTUMA

Maanantai 11.6.2018 klo 21:12

Yhteistyössä Härkila, Sauer, Zeiss ja Lapua

Moni on ihmetellyt, että mitä Erätuulian Instagramissa ja Facebookissa viikonlopun aikana tapahtui, sillä päivitin molempiin blogin somekanaviini ahkerasti tarinaa yhteistyöviikonlopusta Paltamon Puikkokoskelta.

Minulla oli kunnia kuulua nuorten, someaktiivisten metsästäjien joukkoon, jotka kutsuttiin Härkilan, Sauerin ja Zeissin järjestemään tapahtumaan. Tapahtuma järjestettin Paltamossa Camp Puikkokoskella, jonne oli meiltä päin matkaa rapiat 600 kilometriä. Emme silti matkustustoverini kanssa olleet pitkänmatkalaisimmat, sillä väkeä oli tapahtumassa peräti Ahvenanmaalta asti, eli voidaan sanoa, että koko Suomi oli edustettuna ja minäkin pääsin puhumaan englantia.

Lauantain vietimme maastossa Sauerin aseiden ja Zeiss -kiikareiden testaamisen merkeissä. Pääsimme kokeilemaan Sauerin kivääreitä erilaisilla kaliipereilla ja kiikareilla varustettuina. Kokemukseni kivääreistä ja kiikareista on olematon, mutta jopa täytenä keltanokkana pystyn sanomaan näistä vermeistä, että laatua ovat. Aseiden käsittelystä minulla on paljon kokemusta, mutta se on aina jännittävää, sillä huolimattomalla käsittelyllä voi olla kohtalokkaat seuraukset. Jännitykseni liittyi myös kokemattomuuteen kiväärien suhteen, mutta Sauer -kiväärejä oli todella helppo ja vaivaton käyttää ja opastaja oli kokoajan vieressä. Kun onnistuin ampumisessa, jännitykseni pikkuhiljaa hälveni ja sain muutamia tosi hyviä laukauksia. Ei se määrä, vaan laatu. Osumatarkkuus ei ole opetteluvaiheessa tärkeintä, vaan se, että paketti pysyy kasassa - tämä paketti kattaa asennon, tietyn jämäkkyyden mutta toisaalta taas rentouden ja harkitun ja puristavan laukauksen. Kun tällaiset asiat on rakennettu lihasmuistiin, voi alkaa viilata itse osumaa.

 

 

Kivääreillä harjoittelimme hyökkäävän karhun ampumista, seisaaltaan tuelta ampumista (no, jotkut ampuivat tuetta!) sekä pitkään matkaan ampumista. Kauimmainen taulu oli peräti 580 metrin matkassa, ja kovasta tuulesta huolimatta jopa minäkin osuin pari kertaa makuulta ammuttuna siten, että kongi kumahti. Se vasta tuntui hienolta! Kiväärit olivat eri kaliiperisia ja kiikarit myös erilaisia, itse ihastuin eniten Zeissin kiikariin, jossa oli valaistu ristikko. Kohdistamiseen käytimme apuna Zeiss Hunting Appia, jonka käyttöä harjoittelimme ennen radalle lähtöä. Ps. Zeiss Hunting App on hyödyllinen ja myös ilmainen applikaatio kaikille.

 

 

Metsästyksellisessä ammuntatapahtumassa luonnollisesti tutustuttiin myös Sauerin valmistamiin, erilaisiin haulikoihin. Itse pidän erittäin paljon haulikolla ampumisesta, joten olin kuin lapsi karkkikaupassa, kun pääsin ampumaan kiekkoja. Testasin pääasiassa naisille suunnattua, lyhytperäistä haulikkoa, ja miksei siitä pienellä treenillä tulisi täysin sopiva omaan käyttöön. Tällä hetkellä minulla on jo haulikko, mutta kivääri on vielä hankkimatta. Sauer tuntuu merkkinä vahvasti juuri siltä kivääriltä, jollaisen aion hankkia. Nyt on kerta kaikkiaan päästävä radalle treenaamaan!

Ja hei - ampumamme panokset olivat luonnollisesi lapualaisia!

Saunomisen ja riistaillallisen jälkeen kävimme "leikkimielisen" ja "epätotisen" kisailun Simway Hunting -simulaattorilla Puikkokoski Campissa. Ammuimme laseraseilla tauluun, ja kenellekään yllätyksenä tulematta minä hävisin kilpailun kaikista pienimmällä pistemäärällä. Sen sijaan Jahtimailla-Jouni voitti ansaitusti pääpalkinnon. Palkintopöytää ei todella sopinut moittia, sillä jopa häviäjä sai ketunpillitysvehkeet ja otsalampun! En malta odottaa, että pääsen Pohjanmaan pelloille kettua pillittämään. Lisäksi palkintopussissa oli Sauerin lippistä ja t-paitaa, Lapua-muistitikkua, -kynää ja -hiirimattoa (siitä teen taulun!), Zeiss-kiikarien linssinpuhdistustarvikkeita sekä kuivalihaa. Kiitos vielä palkinnosta järjestäjätaholle!

Tapahtuma oli järjestetty ammattitaidolla ja minulla oli ilo tutustua uusiin ihmisiin, jotka olivat aiemmin tuttuja lähinnä Instagramista. Viikonlopun aikana paitsi testattiin uusia varusteita, solmittiin myös uusia ystävyyksien alkuja ja kylläpä on taas hieno todeta, että saan olla metsästäjä ja kuulua näin komeaan sakkiin. Olen niin inspiroitunut tästä keväästä ja voitte vain kuvitella, paljonko odotan syksyä.

 

Käyhän Instagramin puolelta tsekkaamassa loputkin kuvat sekä tapahtumaan osallistuneet hashtagilla #puikkokoskievent

 

EVE

 

Kommentoi kirjoitusta.

PÄÄSIÄINEN POHJANMAALLA

Maanantai 11.6.2018 klo 21:10 - Erätuulia

Meillä oli Kuuran kanssa pääsiäisen aikaan huimat viisi vapaapäivää, ja ne vietimme tietysti kotona Lapualla. Minulla oli paljon suunnitelmia pyhien ajaksi, muun muassa metsälle menoa ja sorsanpesän ja telkänpöntön tekoa. Vaan tuntuu olevan flunssan jumalattarella jotain minun ainaisia suunnitelmiani vastaan. Torstaina veto alkoi olla pois ja viikonlopun aikana flunssa iski päälle kunnolla. En siis jaksanut tehdä mitään metsästyksen hyväksi.

Flunssasta huolimatta meillä oli oikein mukava pääsiäinen. Kerkesin nähdä suuren osan Pohjanmaalla asuvista ystävistäni ja tällä kertaa he olivat vielä sellaisia, joita en ollut nähnyt pitkään aikaan. Ehdin myös touhuta koirien sekä siskontyttöjen kanssa paljon.

Keskiviikkona ja torstaina vein Kuuraa ja Rokkaa yhtä aikaa lenkille, mikä oli meikäläiselle varsinaista extremeä - en nimittäin ollut koskaan aikaisemmin vienyt kahta koiraa kerralla. Kuura meni nätisti vyötäröremmissä ja Rokka tuli tavallisessa hihnassa kädessä. Kun olisi ollut sukset, rullaluistimet tai ihan mitkä vaan, niin ei olisi itse tarvinnut kovin paljon evää liikauttaa. Lenkki meni hyvin, kun Rokka meni edeltä ja Kuura perässä. Raviradalla oli käynnissä hevosen ulkoilutus, joten heppa jolkotteli ohitsemme vaikka kuinka monta kertaa - sille oli aika kiva haukkua! Pieni onnettomuus sattui, kun Rokka päätti nopeasti merkata ja Kuura käveli suoraan alle, mutta päälle kusemisesta huolimatta matka jatkui iloisin mielin. 

Kävimme pitkäperjantaina Hirvijoen mummolassa, ja otin Kuuran mukaan ajatellen, että voin samalla käydä Kuuran kanssa kävelyllä. Mummolan koira, pohjanpystykorva Mosku, liittyi mielellään seuraan.

Lauantaina otin järkkärin matkaan ja lähdimme siskontyttöjen kanssa kuvaamaan. Löysimme lyhyeltä matkalta kauniita kuvauspaikkoja, ja toinen tytöistä tokaisi: "Kyllä talvellakin voi saada hyviä kuvia!" Niinpä, tuntuu, että talvella ihmisiä on vaikea saada lähtemään mihinkään, kun talvea käytetään tekosyynä milloin mihinkin saumaan. "Ei ole varusteita, on niin kylmä, on niin lunta, ei ole lunta, plää." Me ainakin nautimme viimeisistä talvisista päivistä, se on nimittäin kevät kohta! Tokihan se aurinko jo mollottaa todella lämpimästi, mutta lunta on silti vielä puoli metriä.

Monet ihmettelevät, että miksi kävelen joka paikkaan. Kävelin viiden vapaapäivän aikana yhteensä kuusi tuntia, vaikka en  ollut edes täysin terve. Käveleminen ei ole minulle mikään rasite tai rangaistus, enkä osaa ajatella esimerkiksi koiran ulkoilutusta vaivana. Meillä ei tarvitse tapella ja itkua vääntää, että kuka vie koiran ulos. Kannatti liikauttaa itsenä ulos, löysimme nimittäin yhdellä koiralenkillä kyyhkysen höyheniä, jotka tietysti keräsimme talteen. Lisäksi löysin pihakuusemme alta mustia variksen sulkia. Arvaatte varmaan, mitä näistä aarteista syntyy!

Kaiken kaikkiaan pääsiäinen oli onnistunut. Tämän päivän parantelen lenssua ja huomenna olen taas sorvin ääressä.

EVE

Kommentoi kirjoitusta.

KORVISMALLISTO 2018 | RUOTSALAISET RIISTAHÖYHENET

Maanantai 11.6.2018 klo 21:07 - Erätuulia

Minulla on ilo ja kunnia esitellä Erätuulian korvisperhe. Hyvät naiset ja herrat, tässä se tulee!

Hej, jag heter Kia Koppelo! Olen korvisperheen kuopus ja minut on tehty kahdesta pienestä ruotsalaisen koppelon höyhenestä. Koska höyheneni ovat pienet, myös helmeni on pieni ja sievä. Sovin arkikoruksi sekä myös perheen pienimmille korvisten kantajille.

- Pituus noin 5 cm helmen alareunasta mitattuna

- Värit: hopea, kulta tai ruusukulta

- Korumetalli EU:n nikkelisäännökset täyttävä

- 19€ (sis. alv. 24%)

Hej, jag heter Mårten Metso. Olen Kia Koppelon isoveli ja minut on tehty ruotsalaisen ukkometson höyhenestä. Minä sovin niin arkeen kuin juhlaankin.

- Pituus noin 6,5 cm helmen alareunasta mitattuna

- Värit: hopea

- Korumetalli EU:n nikkelisäännökset täyttävä

- 19€ (sis. alv. 24%)

Hej, jag heter Kajsa Koppelo. Tutustuittekin jo ihastuttaviin lapsiini, mutta nyt kiinnittäkää huomionne minun upeisiin väreihini, jotka ovat peräisin ruotsalaisen koppelon sulista ja höyhenistä. 

- Pituus noin 8,5 cm helmen alareunasta mitattuna

- Värit: hopea, kulta tai ruusukulta

- Korumetalli EU:n nikkelisäännökset täyttävä

- 29€ (sis. alv. 24%)

Hej, jag heter Torsten Teeri. Puolisoni ja jälkikasvuni te jo tunnettekin. Minut sen sijaan on tehty ruotsalaisen teeren pyrstölyyran parhaista sulista sekä rintahöyhenistä. Olen näyttävä juhlakoru. 

- Pituus noin 9 cm helmen alareunasta mitattuna

- Värit: hopea

- Korumetalli EU:n nikkelisäännökset täyttävä

- 35€ (sis. alv. 24%)

Hennes kunliga höghet! Olen Silvia Koppelo, metsäkanalintujen kuningatar ja korvisperheen isoäiti. Minuun on käytetty ruotsalaisen koppelon parhaimpien pyrstösulkien lisäksi kaksi muuta kauneinta höyhentä. Muodostun siis kolmesta höyhenestä, ja minua sopii kantaa vain kaikista arvokkaimmissa tilaisuuksissa.

 

- Pituus on noin 9,5 cm helmen alareunasta mitattuna

- Värit: hopea, kulta tai ruusukulta

- Korumetalli EU:n nikkelisäännökset täyttävä

- 45€ (sis. alv. 24%)

- HUOM. VAIN YKSI PARI JÄLJELLÄ.

Hans kunliga höghet! Olen Kaarle Metso, metsäkanalintujen kuningas ja korvisperheen isoisä sekä pää. Minuun on käytetty ruotsalaisen ukkometson parhain siipisulka sekä vihreä rintahöyhen, joka pääsee oikeuksiinsa valossa. Olen arvoltani sopiva vain kaikkein hienoimpiin tilaisuuksiin.

- Pituus noin 9,5 cm helmen alareunasta mitattuna

- Värit: hopea

-Korumetalli EU:n nikkelisäännökset täyttävä

- 39€ (sis. alv. 24%)

Korvisten tilaajien on otettava huomioon, että meihin käytetty materiaali on uniikkia, eikä meitä tule kahta samanlaista milloinkaan. Pituuksiemme kanssa on myös pelivaraa, kunhan esität toiveesi Erätuulialle. Tilaajan siis ei kannata pahastua, jos saamansa koru ei ole täysin samanlainen kuin kuvissa esiintyvä mallinsa. Ja hej! Miedät on kaikki pesty ja käsitelty asianmukaisesti!

Ps. Tilaajien on myös syytä ymmärtää, että materiaalia on rajallisesti, ja meistä jokainen malli loppuu joskus. Näin kevään aikaan meitä on varsin pieni määrä, mutta jos tilaaja ei saa haluamaansa nyt, hänen on mahdollista saada se myöhemmin!

Ota yhteyttä kuuraeveliina@gmail.com


EVE

Kommentoi kirjoitusta.

Vanhemmat kirjoitukset »