MISTÄ ON ERÄTUULIA TEHTY?

Palokärjen kiljunnasta, pystykorvan haukunnasta, päänahassa mönkivistä hirvikärpäsistä, maasta kynsien alla, tyhjälle haukulle ryömimisestä, rikki poksuvista savikiekoista, ohi ammutuista laukauksista, maasta löytyvistä höyhenistä, korillisesta kantarelleja, supikoiran pääkalloista, teeren laulusta soitimella, koiranpaskasta kengänpohjassa, keltaisista kumisaappaista, mustikan värjäämistä hampaista, ovelista näädistä, näkymättömistä pyistä, kuusen tuoksusta, pikkukärpäsestä silmässä, liian syvistä metsäojista ja pitkistä pelloista.


Niistä on Erätuulia tehty. Tervetuloa blogiini.

TIEDÄTKÖ SEN TUNTEEN

Sunnuntai 18.11.2018 klo 15:24 - Erätuulia

Vapaapäivä. Nousen sängystä. Jahas, kurkku on kipeä. Suunnitelma salille lähtemisestä kariutuu siihen. Aurinko paistaa, mutta turha lähteä lenkille. Mietin, montakos neliötä tässä kämpässä on. En muista, mutta niitä on aika vähän. Kävelisikö olohuoneen peuramattoa ympäri vai kolme metriä pitkää eteiskäytävää edestakaisin. Kumpikaan vaihtoehdoista ei houkuta, joten istun alas kirjoittamaan.

Arki on parasta. Arki on parasta siitä syystä, että silloin voi käydä töissä ja treenaamassa, minkä jälkeen on ilta ja voi mennä nukkumaan. Arkena ei ole aikaa miettiä sitä loputonta koti-ikävää, joka minulla on.

IMG_20180120_175652_507.jpg


Tiedätkö sen tunteen, kun olet vieraassa paikassa. Siinä ei pitäisi olla mitään vierasta, sinähän asut siellä. Mutta et kuulu sinne. Olet outo. Koirasikin on outo. Kuulostat Juha Miedolta.

Ensimmäisenä päivänä, kun asuin täällä, minulle sanottiin, että "puhu saatana suomea". Kerran minua vietiin huoneesta toiseen kuin sirkusapinaa nauraen ja kehottaen minua sanomaan jotain: "Hei, kuunnelkaa, kuunnelkaa nyt kun tää puhuu!" Tästä tapauksesta avauduin kerran kaverilleni, ja hän sanoi, että "no ala sitten puhumaan yleiskieltä jos et jaksa kuunnella". Ei, minä en ala puhua yleiskieltä, vaan muut voivat opetella käytöstavat.

IMG-20181117-WA0020-01.jpeg

Olen asunut nyt kolme vuotta jossain muualla kuin Etelä-Pohjanmaalla, ja murre jaksaa ihmetyttää jotakuta edelleen päivittäin. Olen ylpeä juuristani, ja tottakai suurin osa palautteesta on aina positiivista, mutta ymmärrätte varmaan, ettei aina jaksaisi.

Kun kuulen jonkun muun puhuvan samaa murretta kanssani, se on kuin musiikkia korvilleni. Tällaisen henkilön kanssa on erityinen ilo keskustella. Voin käyttää kaikkia parhaita sanoja, joita en voi käyttää muiden kanssa, sillä en jaksa selittää mitä ne tarkoittavat - sanan merkitys pitää vain tietää. Voin ilmaista itseäni puheen kautta täydellisesti toisen eteläpohjalaisen ihmisen seurassa. Tähän pystyy varmasti samaistumaan jokainen, jolla on kotiseutunsa murre vielä tallella, oli sitten mistä päin Suomea tahansa. Ymmärrän ulkomaalaisia, jotka opettelevat suomen kieltä, eivätkä pysty ilmaisemaan asioita sillä tavalla kuin haluaisivat, sillä heidän kielitaitonsa on vielä puutteellinen. Sen täytyy olla erittäin turhauttavaa.

DSC_6879-01.jpeg

Pidän eri murteista, ne ovat rikkaus. Erityisesti pidän Turun ja Oulun murteista ja eri murteista saa aikaan hyviä keskusteluja. Lähipiirissäni on eräs, jonka murteelle naurettiin 15 vuotta sitten. Hän lopetti murteen puhumisen siihen paikkaan. Puhetyyli on jokaisen henkilökohtainen asia samalla tavalla kuin ulkonäkö, joten sitä kommentoidessasi noudata erityistä varovaisuutta.

Kerran kesällä kävi sillä tavalla, että eräs mies tuli puhumaan kohtalaisen leveää eteläpohjanmaata paikassa, jossa sitä kaikista vähiten odotin kuulevani. Se iski kalloon kuin olisi halolla päähän lyöty. Hetken tunsin olevani kotona. "Ulkonäköön ihastutaan, sisimpään rakastutaan", kuuluu sanonta. Aivan ensiksi kuitenkin ihastuin murteeseen ja vasta sitten rupesin katsomaan, että mikäs mies tuo näin muuten on. No se oli teuvalaiseksi ihan ookoo ja nyt haluaisin herätä hänen vierestään joka päivä.

Screenshot_20181007-135022-01.jpeg

En tule olemaan varmaan koskaan niin onnellinen kuin sinä päivänä, kun saan taas olla kotona. Pysyvästi.

Tuulia



1 kommentti . Avainsanat: Etelä-Pohjanmaa

KANALINTUKAUSI 2018

Perjantai 9.11.2018 klo 20:24 - Erätuulia

Kanalinnut on nyt omalta osaltani jahtailtu tälle syksyä. Laskeskelin, että metsäpäiviä tuli kanalintujahdissa yhteensä 16 ja metsässä taivallettuja kilometrejä noin 64. Välillä on käyskennelty ilman asetta, yhdessä ja yksin, tositarkoituksella ja vähemmän vakavalla mielellä. Pystykorva on kuitenkin aina jolkotellut mukana, joskus kaksikin. Välillä nuotiopaikalla on vietetty pidempi aika kuin itse jahdissa. On satanut, paistanut, pakkastanut ja tuullut.

_20181109_200814.JPG

Minulla ei ole jakaa teille saaliskuvia, joten joudutte tyytymään tarinoihin. Yksi tämän syksyn mieleenpainuvimmista päivistä sijoittuu Savukosken jylhiin kairoihin. Tihkuttava sade arvellutti metsään lähtijöitä, mutta jahtipäivien huvetessa loppuun oli kuitenkin kunkin seurueen jäsenen lähdettävä koettamaan onnean. Kuuran jalkoja pakotti. Se nosteli tassujaan kuin tulisilla hiilillä, olihan sillä alla jo monta päivää juoksemista. Koira teki onnettomman lyhyitä hakulenkkejä, jotka kestivät suhteessa kuljettuun matkaan aivan liian kauan. Tihku yltyi kokoajan rankemmaksi sateeksi, ja minä odotin koiraa puun alla yrittäen pysytellä edes jotenkin kuivana. Kuuraa näytti kiinnostavan lähinnä housujeni sivutaskussa olevat rasvanavut ja se tulikin joka lenkin jälkeen kyttäämään taskuani. Odottelin koiraa niin julmetun kauan, että kylmyys alkoi hiipiä puseroon, vaikka syyskuu olikin tänä vuonna tavanomaista lämpimämpi.

_20181109_200753.JPG

Olimme edenneet pitkälle ja jossain vaiheessa olisi käännettävä kurssi takaisin kohti tietä. Edes linnut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat olleet näkyvillä surkeassa kelissä, vaan ne olivat menneet sadetta suojaan tiheiden kynttiläkuusten suojiin. Härkilan pukuni piti onneksi vettä, mutta valitettavasti yläasteaikainen koulureppuni ei. Evässämpyläni olivat kastuneet litkuksi ja olin unohtanut edes aavistuksen lämmittävän teetermokseni isän autoon. Vesisade hakkasi älypuhelimen näyttöä niin, ettei luuri enää toiminut kunnolla, mutta eipä sillä ollut kauaa merkitystä, sillä akku loppui. Jollain ilveellä selvisimme Kuuran kanssa takaisin tielle. Istuimme tien penkalle ja söimme kahteen pekkaan litimärät sämpyläni kaatosateessa. Kylmyys ja energiavaje kalvasivat suolta.

Sitten kuulin dieselmoottorin nakuttavan kauempana. Isä! Ja niinhän se oli, isä oli tullut omalta lenkiltään nappaamaan meidät kyytiin. Hyppäsimme Kuuran kanssa autoon ja kysyin, onko mitään syötävää. Isä kaivoi takapenkiltä iskemättömän suklaalevyn, joka oli ostettu lappilaisesta kaupasta, jossa olimme pysähtyneet tulomatkalla. Puraisin levystä suoraan palan ja hyvä jottei hampaani menneet poikki. Suklaassa oli väkeviä kiviä. "Mitä helevetin suklaata tämä on?"

"Se on turkinpippurisuklaata, se on kuulemma niin hyvää, että oli jostain kaupasta ihan loppunut", vastasi isä.

_20181109_200937.JPG

Voi hyvä luoja. Suklaahyllyt ovat joka kaupassa vähintään 10 metriä pitkät, ja isä valitsi metsästysreissulle eloonjäämispakkaukseksi niistä kaikista ihanista toffee-, pähkinä- ja keksisuklaista turkinpippurisuklaan, joka oli aivan täyttä kuraa sekä maualtaan että koostumukseltaan. Eikö tuon nyt järkikin sano, ettei turkinpippuri käy suklaan kanssa yhteen. Söin pahan suklaalevyn väkisin, kun ei ollut muutakaan. Hampaita kivisti sen jälkeen viikon.

Yhtä kaikki, tämän syksyn tavoite oli saada Kuuralle pudotus. Pari otollista tilannetta tähän olisi ollutkin, mutta minä onnistuin ne kämmimään. Vaikkei saalis ole kaikki kaikessa, niin pakko kumminkin myöntää, että harmittaa. Kuuralla metsästysvuodet vähenevät kokoajan.

IMG_20180912_135136_598.jpg

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen päässyt käymään metsällä ja olen metsästänyt aina kun olen pystynyt. Olen ajanut lähes 400 km metsästysmaille lähes joka kerta, kun minulla on ollut enemmän kuin yksi vapaapäivä. Kohtuu tyytyväinen täytyy olla myös siihen, että minulla on ollut käytössä tasan kaksi lomapäivää tänä vuonna ja siitä huolimatta olen pystynyt tekemään kaksi metsästysreissua, toisen Lappiin ja toisen Kainuuseen. Jotkut ovat kertoneet minulle kadehtivansa tuollaisia reissuja, mutta eivät ne ihan ilmaiseksi ole tulleet. Joka ikinen tunti on kuitenkin täytynyt töissä korvata ja voitte varmaan arvata, mitä olen tehnyt kaiken sen ajan kun en ole ollut metsällä.

Mitähän sitä sitten elämällään tekisi? No, käydään metsäreissujen väleissä töissä. Mutta  kanalinnut saavat odottaa ensi syksyä!

Tuulia



1 kommentti . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, metsästys

KANALINNUSTAJIEN SYKSY

Sunnuntai 21.10.2018 klo 12:25 - Erätuulia

Useat ovat kysyneet minulta, että mitä mieltä olen tämän vuoden harvinaisen pitkästä kanalintukaudesta. Minusta tämä aihe ansaitsee ihan oman postauksensa, joka tulee nyt.


IMG_20181014_121022_776.jpg


Viime helmikuussa luin kolumnin, jossa ehdotettiin metsäkanalintujen viiden vuoden täysrauhoitusta. En ymmärrä, että miten kukaan suomenpystykorvalla metsästävä voi ajatella moisen ratkaisun (kanalintujen viiden vuoden täysrauhoituksen) olevan millään tasolla hyvä. Jos metsäkanalintujen metsästäminen kiellettäisiin, olisi myös yhden eräkulttuurimme, eikä pelkästään eräkulttuurin vaan koko suomalaisuuden yhden rikkaimman perinteen tulevaisuus vaakalaudalla. Se olisi mielestäni suurempi paha kuin kannanverotus metsästämällä, joka on prosentuaalisesti hyvin pientä verrattuna muihin kantaa rokottaviin tekijöihin.

IMG_20181015_140009_908.jpg


Kanalinnustuskausi on tänä vuonna pidempi kuin miesmuistiin - kirjaimellisesti. Monet vanhemmat metsästäjät ovat sanoneet, etteivät muista, että kausi olisi ollut koskaan näin pitkä heidän elinaikanaan. On mielestäni hienoa, että tämän vuoden elinvoimainen lintukanta on huomioitu pidemmillä metsästysajoilla. Se tarkoittaa pelkkää hyvää suomenpystykorvaharrastajille ja mikä parasta - tietää myös uusia harrastajia, mikä ennen kaikkea hyödyttää suomenpystykorvalla metsästämistä harrastuksena sekä tuo lupausta rodun jatkuvuudelle yleensä. Ainoa keino, miten tämä perinteikäs metsästystyyli voi jatkua, on se, että uudet ja myös nuoret harrastajat innostuvat lajista ja ottavat koiria. Miksi kukaan ottaisi suomenpystykorvaa itselleen, jos sille ei saisi pudottaa viiteen vuoteen lintua? Itse en ole vielä kouluttanut suomenpystykorvaa metsälle pennusta, mutta on selvää, että se ensimmäinen pudotus on hurjan tärkeä koko prosessissa. 

DSC_7133-01.jpeg


Ehdotusta viiden vuoden täysrauhoituksesta kommentoitiin aika tavalla. Mieleeni jäi erityisesti kommentti: "Samaa mieltä, mut huono homma sille joka o just ottanu pystärin". Se ei ole mikään "huono homma jos on just ottanu pystärin", vaan kyseessä olisi paljon suurempi problematiikka kuin yksittäisen henkilön yksittäinen koira. Koko metsästysperinne saattaisi hiljalleen kuihtua pois, mikä tekisi auttamatta hallaa myös rodulle.

_20181021_121042.JPG


Toki suomenpystykorvalla voi metsästää myös muuta riistaa kuin lintuja, mikä on erittäin kiehtovaa. Tulevaisuudessa rodun käyttötarkoitus saattaa muovautua kullekin aikakaudelle sopivaksi. Mutta ei nyt vielä luovuteta, kun kanalintuja on metsät täynnä.

Tuulia



4 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira, kanalinnustus

Lisää kirjoituksia