MISTÄ ON ERÄTUULIA TEHTY?

Palokärjen kiljunnasta, pystykorvan haukunnasta, päänahassa mönkivistä hirvikärpäsistä, maasta kynsien alla, tyhjälle haukulle ryömimisestä, rikki poksuvista savikiekoista, ohi ammutuista laukauksista, maasta löytyvistä höyhenistä, korillisesta kantarelleja, supikoiran pääkalloista, teeren laulusta soitimella, koiranpaskasta kengänpohjassa, keltaisista kumisaappaista, mustikan värjäämistä hampaista, ovelista näädistä, näkymättömistä pyistä, kuusen tuoksusta, pikkukärpäsestä silmässä, liian syvistä metsäojista ja pitkistä pelloista.


Niistä on Erätuulia tehty. Tervetuloa blogiini.

KANALINTUKAUSI 2018

Perjantai 9.11.2018 klo 20:24 - Erätuulia

Kanalinnut on nyt omalta osaltani jahtailtu tälle syksyä. Laskeskelin, että metsäpäiviä tuli kanalintujahdissa yhteensä 16 ja metsässä taivallettuja kilometrejä noin 64. Välillä on käyskennelty ilman asetta, yhdessä ja yksin, tositarkoituksella ja vähemmän vakavalla mielellä. Pystykorva on kuitenkin aina jolkotellut mukana, joskus kaksikin. Välillä nuotiopaikalla on vietetty pidempi aika kuin itse jahdissa. On satanut, paistanut, pakkastanut ja tuullut.

_20181109_200814.JPG

Minulla ei ole jakaa teille saaliskuvia, joten joudutte tyytymään tarinoihin. Yksi tämän syksyn mieleenpainuvimmista päivistä sijoittuu Savukosken jylhiin kairoihin. Tihkuttava sade arvellutti metsään lähtijöitä, mutta jahtipäivien huvetessa loppuun oli kuitenkin kunkin seurueen jäsenen lähdettävä koettamaan onnean. Kuuran jalkoja pakotti. Se nosteli tassujaan kuin tulisilla hiilillä, olihan sillä alla jo monta päivää juoksemista. Koira teki onnettomman lyhyitä hakulenkkejä, jotka kestivät suhteessa kuljettuun matkaan aivan liian kauan. Tihku yltyi kokoajan rankemmaksi sateeksi, ja minä odotin koiraa puun alla yrittäen pysytellä edes jotenkin kuivana. Kuuraa näytti kiinnostavan lähinnä housujeni sivutaskussa olevat rasvanavut ja se tulikin joka lenkin jälkeen kyttäämään taskuani. Odottelin koiraa niin julmetun kauan, että kylmyys alkoi hiipiä puseroon, vaikka syyskuu olikin tänä vuonna tavanomaista lämpimämpi.

_20181109_200753.JPG

Olimme edenneet pitkälle ja jossain vaiheessa olisi käännettävä kurssi takaisin kohti tietä. Edes linnut eivät olleet niin tyhmiä, että olisivat olleet näkyvillä surkeassa kelissä, vaan ne olivat menneet sadetta suojaan tiheiden kynttiläkuusten suojiin. Härkilan pukuni piti onneksi vettä, mutta valitettavasti yläasteaikainen koulureppuni ei. Evässämpyläni olivat kastuneet litkuksi ja olin unohtanut edes aavistuksen lämmittävän teetermokseni isän autoon. Vesisade hakkasi älypuhelimen näyttöä niin, ettei luuri enää toiminut kunnolla, mutta eipä sillä ollut kauaa merkitystä, sillä akku loppui. Jollain ilveellä selvisimme Kuuran kanssa takaisin tielle. Istuimme tien penkalle ja söimme kahteen pekkaan litimärät sämpyläni kaatosateessa. Kylmyys ja energiavaje kalvasivat suolta.

Sitten kuulin dieselmoottorin nakuttavan kauempana. Isä! Ja niinhän se oli, isä oli tullut omalta lenkiltään nappaamaan meidät kyytiin. Hyppäsimme Kuuran kanssa autoon ja kysyin, onko mitään syötävää. Isä kaivoi takapenkiltä iskemättömän suklaalevyn, joka oli ostettu lappilaisesta kaupasta, jossa olimme pysähtyneet tulomatkalla. Puraisin levystä suoraan palan ja hyvä jottei hampaani menneet poikki. Suklaassa oli väkeviä kiviä. "Mitä helevetin suklaata tämä on?"

"Se on turkinpippurisuklaata, se on kuulemma niin hyvää, että oli jostain kaupasta ihan loppunut", vastasi isä.

_20181109_200937.JPG

Voi hyvä luoja. Suklaahyllyt ovat joka kaupassa vähintään 10 metriä pitkät, ja isä valitsi metsästysreissulle eloonjäämispakkaukseksi niistä kaikista ihanista toffee-, pähkinä- ja keksisuklaista turkinpippurisuklaan, joka oli aivan täyttä kuraa sekä maualtaan että koostumukseltaan. Eikö tuon nyt järkikin sano, ettei turkinpippuri käy suklaan kanssa yhteen. Söin pahan suklaalevyn väkisin, kun ei ollut muutakaan. Hampaita kivisti sen jälkeen viikon.

Yhtä kaikki, tämän syksyn tavoite oli saada Kuuralle pudotus. Pari otollista tilannetta tähän olisi ollutkin, mutta minä onnistuin ne kämmimään. Vaikkei saalis ole kaikki kaikessa, niin pakko kumminkin myöntää, että harmittaa. Kuuralla metsästysvuodet vähenevät kokoajan.

IMG_20180912_135136_598.jpg

Olen kuitenkin tyytyväinen siihen, että olen päässyt käymään metsällä ja olen metsästänyt aina kun olen pystynyt. Olen ajanut lähes 400 km metsästysmaille lähes joka kerta, kun minulla on ollut enemmän kuin yksi vapaapäivä. Kohtuu tyytyväinen täytyy olla myös siihen, että minulla on ollut käytössä tasan kaksi lomapäivää tänä vuonna ja siitä huolimatta olen pystynyt tekemään kaksi metsästysreissua, toisen Lappiin ja toisen Kainuuseen. Jotkut ovat kertoneet minulle kadehtivansa tuollaisia reissuja, mutta eivät ne ihan ilmaiseksi ole tulleet. Joka ikinen tunti on kuitenkin täytynyt töissä korvata ja voitte varmaan arvata, mitä olen tehnyt kaiken sen ajan kun en ole ollut metsällä.

Mitähän sitä sitten elämällään tekisi? No, käydään metsäreissujen väleissä töissä. Mutta  kanalinnut saavat odottaa ensi syksyä!

Tuulia



1 kommentti . Avainsanat: kanalinnustus, suomenpystykorva, metsästys

KANALINNUSTAJIEN SYKSY

Sunnuntai 21.10.2018 klo 12:25 - Erätuulia

Useat ovat kysyneet minulta, että mitä mieltä olen tämän vuoden harvinaisen pitkästä kanalintukaudesta. Minusta tämä aihe ansaitsee ihan oman postauksensa, joka tulee nyt.


IMG_20181014_121022_776.jpg


Viime helmikuussa luin kolumnin, jossa ehdotettiin metsäkanalintujen viiden vuoden täysrauhoitusta. En ymmärrä, että miten kukaan suomenpystykorvalla metsästävä voi ajatella moisen ratkaisun (kanalintujen viiden vuoden täysrauhoituksen) olevan millään tasolla hyvä. Jos metsäkanalintujen metsästäminen kiellettäisiin, olisi myös yhden eräkulttuurimme, eikä pelkästään eräkulttuurin vaan koko suomalaisuuden yhden rikkaimman perinteen tulevaisuus vaakalaudalla. Se olisi mielestäni suurempi paha kuin kannanverotus metsästämällä, joka on prosentuaalisesti hyvin pientä verrattuna muihin kantaa rokottaviin tekijöihin.

IMG_20181015_140009_908.jpg


Kanalinnustuskausi on tänä vuonna pidempi kuin miesmuistiin - kirjaimellisesti. Monet vanhemmat metsästäjät ovat sanoneet, etteivät muista, että kausi olisi ollut koskaan näin pitkä heidän elinaikanaan. On mielestäni hienoa, että tämän vuoden elinvoimainen lintukanta on huomioitu pidemmillä metsästysajoilla. Se tarkoittaa pelkkää hyvää suomenpystykorvaharrastajille ja mikä parasta - tietää myös uusia harrastajia, mikä ennen kaikkea hyödyttää suomenpystykorvalla metsästämistä harrastuksena sekä tuo lupausta rodun jatkuvuudelle yleensä. Ainoa keino, miten tämä perinteikäs metsästystyyli voi jatkua, on se, että uudet ja myös nuoret harrastajat innostuvat lajista ja ottavat koiria. Miksi kukaan ottaisi suomenpystykorvaa itselleen, jos sille ei saisi pudottaa viiteen vuoteen lintua? Itse en ole vielä kouluttanut suomenpystykorvaa metsälle pennusta, mutta on selvää, että se ensimmäinen pudotus on hurjan tärkeä koko prosessissa. 

DSC_7133-01.jpeg


Ehdotusta viiden vuoden täysrauhoituksesta kommentoitiin aika tavalla. Mieleeni jäi erityisesti kommentti: "Samaa mieltä, mut huono homma sille joka o just ottanu pystärin". Se ei ole mikään "huono homma jos on just ottanu pystärin", vaan kyseessä olisi paljon suurempi problematiikka kuin yksittäisen henkilön yksittäinen koira. Koko metsästysperinne saattaisi hiljalleen kuihtua pois, mikä tekisi auttamatta hallaa myös rodulle.

_20181021_121042.JPG


Toki suomenpystykorvalla voi metsästää myös muuta riistaa kuin lintuja, mikä on erittäin kiehtovaa. Tulevaisuudessa rodun käyttötarkoitus saattaa muovautua kullekin aikakaudelle sopivaksi. Mutta ei nyt vielä luovuteta, kun kanalintuja on metsät täynnä.

Tuulia



4 kommenttia . Avainsanat: suomenpystykorva, kansalliskoira, lintukoira, metsästyskoira, kanalinnustus

ENEMMÄN KUIN HARRASTUS

Lauantai 6.10.2018 klo 22:07 - Erätuulia

Tässä, kun olen lähes viikon maannut neljän seinän sisällä pää kenossa, on ollut aikaa miettiä omien harrastusten ja yleensä harrastamisen merkitystä.

Neljännesvuosisataan mahtuu monenlaista lajia, kun pienestä aloittaa. Urheileminen on sisäänrakentunut ominaisuus minussa ja tällä hetkellä lajeinani ovat crossfit, kuntosali ja juokseminen. Treenaan niin paljon kuin ehdin, toisina viikkoina enemmän ja toisina vähemmän. Kun metsästysmaat ovat 400 kilometrin päässä paikasta, jonne posti menee, matkustaminen katkaisee vääjäämättä treeniviikon. Kotona Etelä-Pohjanmaalla keskityn metsästämiseen. Päiväni ovat yleensä aina täyteen suunniteltuja, eikä tylsää ehdi tulla. 

IMG_20181006_160534_522.jpg

Treenaamisen vastapainoksi huollan kehoani säännöllisesti, voisin jopa varovaisesti väittää, että keskivertourheilijaa paremmin. Nyt olin kuitenkin venyttänyt hierojalle menemistä, vaikka rinnalleveto oli muokannut hartialihakset kivikoviksi, eivätkä epäkkäät meinanneet enää palautua normaalitilaan. Olin kuitenkin varannut jo ajan, ja toivoin, ettei viulunkieli ehtisi katketa ennen sitä. Viime viikon viimeinen treeni olisi kuitenkin kannattanut jättää väliin, sillä vaikka kyykkäsin ykköset uusiksi, niin samalla onnistuin telomaan niskani siten, että sekä työhanskat että treenilaukun sai heittää nurkkaan hetkeksi aikaa.

Se tarkoittaa valitettavasti myös sitä, että pitkään odottamani vapaapäivät, jotka piti pyhittää pystykorville ja kanalinnuille, menivät suunnitelmiltaan uusiksi. 

Välimatkan takia menee taas pitkään, että pääsen seuraavan kerran Etelä-Pohjanmaalle. Pelkkä ajatuskin siitä, että pääsen metsään vasta viikkojen päästä, raastaa mieltä varsinkin, kun kanalintukausi on parasta aikaa käynnissä. En ole aina tiennyt, kumpi on minulle tärkeämpää, treenaaminen vai metsästys. Niitä kahta on todella vaikea verrata keskenään, molemmat ovat minulle elämäntapoja. Tällä hetkellä elämäntilanne on kuitenkin se, että treenaaminen on arkea, mutta metsästäminen juhlaa. Haluaisin metsästämisen olevan suurempi osa jokapäiväistä arkeani, mutta se tarkoittaisi pitkän tähtäimen vakaata suunnittelua ja suuria elämänmuutoksia, jotka eivät voi tapahtua hetkessä. Haaveet kuitenkin ovat kirkkaana mielessä.

_20180914_191844.JPG

Kun tarkemmin ajattelee oman harrastuksen merkitystä, totta puhuen mikään muu ei herätä minussa niin paljon tunteita kuin metsästys. Pelkästään ampumaradalla treenaaminen saa aikaan kaikki tunteet väliltä "vittu mä lopetan koko paskan" ja "tää on siisteintä mitä voi tehdä". Metsästys harrastuksena on laaja ja siihen liittyy monenlaisia asioita, jotka voivat nostaa tunteet pintaan niin hyvässä kuin pahassakin. Kun katson ensin puhelimeni ruutuun välähtävää kuvaa hirvikoirasta, jonka vatsan susi on repinyt auki ja sen jälkeen oman olohuoneeni matolla tyytyväisenä kuorsaavaa pystykorvaa tai otan vastaan vittuilua siitä, etten taaskaan saanut saalista, ihmiseltä, joka ei ole kävellyt metriäkään metsän puolta, mieliala voi käydä hyvin erilaisilla korkeustasoilla. Toisaalta se, että oma koira löytää linnun ja haukkuu sitä, nuotio syttyy ensimmäisellä tulitikulla, aurinko lämmittää pakkasen puremia poskia, pystykorvan myyrähaukku pellolla ei kestänytkään kahtakymmentä minuuttia, vaan vain viisi minuuttia, poronpaska ei pinttynytkään uuteen Trackeriin tai kengät pysyivät kerrankin kuivina, ovat pieniä asioita, joita on ihan turha selittää kellekään - ne pitää tulla itse kokemaan, että voi tajuta niiden hienouden. Välillä ajattelen myös säälien niitä, jotka eivät harrasta mitään. Jo pelkästään Suomen luonto tarjoaisi niin monipuolisesti mahdollisuuksia, että ikään, kokoon, näköön ja rahatilanteeseen katsomatta jokaiselle löytyisi varmasti jotakin, jolla voisi elämäänsä rikastuttaa.

DSC_6852-01.jpeg

Joskus voi käydä myös niin, että makaa kuudetta päivää sohvan nurkassa valmiina myymään metsästysaseensa pois epätoivon alhossa. Silloin sinulle rakas ihminen tulee, lataa termospullon kahvia täyteen ja komentaa, että "nyt lähäretään vaikka Hirvijoelle, makaaminen saa piisata" ja vietätte monta tuntia raikkaassa ilmassa kauniissa kangasmaastossa auringonsäteiden tulviessa puiden lomitse päin pläsiä kahden pystykorvan toilailuja seuraten, mieli voi parantua yhtäkkiä. 

Tuulia



2 kommenttia . Avainsanat: metsästys, harrastus, elämäntapa

Lisää kirjoituksia